Sulje

Maria Lassila-Merisalo

Pituus ei ratkaise

Maria Lassila-Merisalo on kaunokirjallisesta journalismista väitellyt akateeminen sekatyöläinen, joka on tällä hetkellä äitiysvapaalla.

Kun sanomalehdet toistakymmentä vuotta sitten käynnistelivät verkkoversioitaan, kauhisteltiin kuinka jutut lyhenisivät ja sisältö ohenisi. Monin paikoin niin kävikin.

Laadukkaammatkin lehdet ovat käyttäneet puolivillaisia otsikoita ja kuvasyöttejä houkutellakseen ihmiset antamaan äänensä huttujournalismille. Jokainen hiiren klikkaus on sivujen ylläpitäjälle oikeutus tuottaa lisää samanlaista sisältöä.

Verkosta luetaan silti pitkää ja syvällistäkin tekstiä, ja tabletit ne vasta mahdollisuuksia tarjoavatkin. Esimerkiksi sivustot longform.org ja longread.com osoittavat, että pitkille, tarinallisille jutuille on kysyntää.

Eräs toimittaja Piilaaksosta valitti turhautumistaan konsultteihin, jotka neuvovat ”tyhmentämään” sanomalehtiä, koska nuorison keskittymiskyky ei heidän mukaansa riitä pitkien ja monimutkaisten juttujen lukemiseen.

”Minulla on heille kaksi sanaa: Harry Potter. 700-sivuisia kirjoja ostetaan massoittain ja ahmitaan öisin peiton alla taskulampun valossa. Eikä kirjoissa ole edes kuvia!”

Toimittaja oli vakuuttunut siitä, että monimutkaisinkin innovaatioprosessi uppoaa lukijoiden tajuntaan, kun se on puettu hyväksi tarinaksi.

 

Lyhyemmistäkin verkkolehtien uutisista syntyy usein pitkästi polveilevia jatkokertomusketjuja, kun seuraa linkkejä muihin samasta aiheesta kirjoitettuihin juttuihin. Draamaa ei puutu Auer-uutisoinnista, ei Nykäsen Matin laiffista. Media osaa ottaa kaiken irti lypsävästä lehmästä.

Jokainen puuduttavassa kalvokoulutuksessa istunut tietää, kuinka virkistävää on, jos luennoitsija malttaa poiketa hetkeksi ruodusta ja kertoo kuulijoilleen hyvän tarinan. Tarina on se osa luentoa, joka todennäköisesti muistetaan vielä puolen vuoden kuluttua.

Tarina siis elää ja voi hyvin. Jos itse tuote on kunnossa, hyvä tarina auttaa tekemään tulosta. Ja asiakaspalvelijoiden on syytä muistaa, että jokainen kohtaaminen on potentiaalinen eteenpäin kerrottu tarina – niin hyvässä kuin pahassa.

 

Facebookin tilapäivityskenttä on pidentynyt johdonmukaisesti. Alussa pisin sallittu status oli vain hiukan Twitter-päivitystä pidempi, 160 merkkiä. Sitten maksimipituus oli pitkään 420 merkkiä, ja vuoden 2011 aikana se nousi kahden välietapin kautta 63 206:een merkkiin.

Mitä tästä pitäisi ajatella? Ihmiset haluavatkin kirjoittaa Facebook-profiileihinsa pienoisromaaneja?

Helsingin Sanomien uutinen tabloidiin siirtymisestä on nostattanut huolta: lyhenevätkö tekstit? Oheneeko sisältö?

Korreloiko tekstin pituus sen hyvyyden kanssa? Entä tarinallisuuden?

Ernest Hemingwayn sanotaan kirjoittaneen seuraavan tarinan: For sale: baby shoes, never worn. Tämä pieni kertomus mahtuisi yhteen tweettiin neljästi.

Flash fiction on oma taiteenlajinsa, ultralyhyttä proosaa. 140 merkkiä salliva Twitter antaa hyvää harjoitusta tekstin tiivistämiseen ja olennaisen esiin puristamiseen. Se on kuin flash fact, tai flash essay.

Tarinamuoto houkuttaa herkästi jaarittelemaan, mutta onpa tekstin pituus 100 tai 10 000 merkkiä, jokainen turha sana tekee siitä liian pitkän.

 

Kommentit