Aikakauslehti Vanity Fair kirjoitti helmikuussa, kuinka The New York Timesin toimittajien keskuudessa on nykyään kaksi vielä himoitumpaa paikkaa kuin saada juttunsa lehden pääuutissivulle A1.  

Ne ovat lehden pääpodcast The Daily ja jokapäiväinen uutiskirje The Morning. Samaan aikaan, kun verkkojätit ovat padonneet hakukoneista ja sosiaalisesta mediasta tulevaa kävijävirtaa, sekä Daily että Morning saavuttavat miljoonayleisön. Yhden jutun lukijoista jopa puolet voi olla Morning-uutiskirjeestä peräisin. 

Se on osa printtiajan hierarkioiden murenemista.

Mutta millaisista juttupaikoista toimituksissa täällä kilpaillaan? Suomessa on puhuttu eniten siitä, kuinka verkkoetusivuilla on printtiin nähden hankala toteuttaa juttujen keskinäistä arvojärjestystä, mutta samaan aikaan erityisarvoaan ovat menettäneet esimerkiksi viikonpäivät. Sunnuntaiprintti tai sen uutisetusivu, toimittajakielellä premi, ei ole enää entisenlainen paraatipaikka. 

– Printtimaailmassa oli yksi premipaikka päivässä, nyt pääjuttupaikkoja voi olla kaksi tai kolme. Eikä päiviä voi laittaa arvojärjestykseen, vaikka jokaisessa on erilainen tunnelmansa, Helsingin Sanomien toimituspäällikkö Jussi Pullinen sanoo. 

Turun Sanomien uutispäällikkö Henri Hallman kertoo, että heillä maanantaiaamu on muodostunut oman kovan jutun paikaksi. Lisäksi verkko on monipuolistanut sitä, millaiset jutut pääsevät isosti esille. 

– Printin premillä korostui uutismaisuus, tärkeät jutut. Nyt tehdään sekä tärkeitä että kiinnostavia aiheita, Hallman sanoo. 

Ilta-Sanomissa tärkeysjärjestys on selvä. Parhaiten laitetaan esille kovimmat uutiset, joten jos jostakin kannattaa kilpailla, niin niistä, selittää uutisdeskin esihenkilö Matti Järvi.  

– Toimittajat ymmärtävät tämän hyvin.

”Printtimaailmassa oli yksi premipaikka päivässä, nyt pääjuttupaikkoja voi olla kaksi tai kolme.”

Suomea ei kannata verrata Yhdysvaltoihin siksi, että meillä lehtien lukemista ohjaa poikkeuksellisissa määrin suora liikenne etusivuille, HS:n Pullinen sanoo. Se taas lisää etusivun painoarvoa.

Pullinen alkaa filosofiseksi. 

Etusivut toimivat ”ajan, paikan ja pinta-alan funktioissa” – siis kuinka kauan, missä kohdassa, miten suuresti juttu on esillä. Ja kysymys digitaalisista paraatipaikoista on vielä tätäkin moniulotteisempi. Arvonantoa jutuille ovat myös Instagram-postaukset, erikoistaitot ja vaikka audiopanostukset.

– En halua missään tapauksessa sanoa, että jos juttua ei erikoistaiteta, se ei ole hyvä. Ei kova tutkiva juttu välttämättä tarvitse erikoista taittoa. Mutta jalanjälkeä muodostaessa se voi olla yksi osa sitä, Pullinen sanoo. 

Jalanjälki taas on ”algoritmien premi”, jutun epämääräisesti mitattava vastaanotto ja vaikutus niin sosiaalisessa mediassa kuin ryhmächättien pimennoissa.

– Se on yleisön muodostama premipaikka, jonka synty on monimutkainen ja osin pimeä.

Toimittajat ovat kuitenkin nöyrää porukkaa, jotka osaavat laittaa lehden edun omansa edelle. 

Haastatellut pitävät hyvin harvinaisena sitä, että kukaan tulisi vaatimaan jutuilleen parempaa paikkaa verkkosivulla.

– Se kuulostaa hirveän vieraalta, Matti Järvi sanoo. 

Sen sijaan toimituksissa käydään kyllä normaaleja journalistisia keskusteluita, vaikkapa siitä, mitkä jutut ovat pääjuttuja. Ne ovat tuttuja jo printtilehden ajoilta, Pullinen sanoo. 

– Terve kilpailu kuuluu toimituksiin.
 
Tervettä kilpailua on esimerkiksi se, että kyllä kaikki toimittajat haluavat tulla luetuiksi. Samoin osastoilla on omat lukijatavoitteensa, joista niiden tulee huolehtia. 

Taas tarvitaan ”normaaleja journalistisia keskusteluita”. 

Sanoman lehtien Järvi ja Pullinen eivät kuitenkaan halua kertoa tarkemmin analytiikasta tai siitä, millaisissa suhteissa lukijamäärät jakautuvat eri juttujen välille.

”Kiinnostavalla jutulla voi olla tosi pitkä elinkaari.”

Mutta milloin terve kilpailu muuttuu epäterveeksi osaoptimoinniksi, jossa eri osastot keskittyvät omiin tuloksiinsa kokonaisuuden kustannuksella? 

Pullisen mukaan osaoptimointia pyritään välttämään ennen muuta hyvällä suunnittelulla. Hän painottaa myös, ettei kyseessä ole nollasummapeli, vaan verkkosivujen personointiominaisuudet pehmentävät asetelmaa. 

– Se johtaa kohtuullisen hyvin lopputulemaan, että lukijat, joille se juttu on tärkeä ja arvokas, löytävät sen. Se on tavoite, Pullinen sanoo. 

Ilta-Sanomien Matti Järvi sanoo saman vielä suoremmin. Hänestä yleisesti ollaan liian kiinnostuneita siitä, miten juttujen ”veto” alkaa mutta liian vähän kiinnostuneita niiden lopusta.

– Etusivun kärki menee koko ajan uusiksi, mutta artikkelit jäävät elämään ja aiheuttamaan puheenaihetta. Kiinnostavalla jutulla voi olla tosi pitkä elinkaari.

Henri Hallman on huomannut saman. Hänestä verkkoa on tehty liiankin nopeasti, vaikka ”vanhan ajan etusivuajattelu” toimii jopa paremmin. TS:n etusivu ei toistaiseksi ole käyttäjälle personoitu.

– Sama juttu, joka on aamulla julkaistu, tuntuu meistä vanhalta jo illalla. Mutta se saattaakin vetää uuden kierroksen. Oppi on, että juttuja kannattaa roikottaa yllättävän pitkään, vaikka se tuntuu uutismiehestä välillä älyttömältä, hän sanoo.

Turun Sanomista on käyty ottamassa oppia Norjassa Bergens Tidendessä, jossa on oleellisesti vähennetty julkaistavien juttujen määrää ja koetettu miettiä laatua – sitä, ettei tehtäisi turhaa.

Printin hierarkioiden murtuminen näkyy eri lehdissä eri tavoin, mutta yleinen linja käy selväksi. Mitä suurempi lehti, sitä vähemmän printin muodosta ja tärkeysjärjestyksistä on jäljellä. Samoin sitä moninaisempia ovat tavat, joilla jutuille voidaan antaa arvoa.

Ilta-Sanomien Matti Järvi hyväksyy teorian. Mutta ei vanha maailma ole Ilta-Sanomissakaan täysin kadonnut. 

– Uskon, että edelleen toimittajaidentiteettiä hivelee, kun näkee lööpin Ärrän seinässä tai kannen lehtitelineessä. Ja kun lehtiteline on ruvennut tyhjenemään, ei siitä ainakaan identiteetille ole haittaa, Järvi sanoo.