Sulje

Heikki Heikkilä

Pienet edellä digimurroksessa

digi

Sanomalehtien nettimurros täyttää 20 vuotta.

Vuonna 1995 ensimmäisinä verkkoon menneitä mediataloja olivat muun muassa Laukaa-Konnevesi, Turun Sanomat ja Iltalehti. Kynttilöitä kakkuun!

Sen jälkeen Suomeen on ehtinyt kasvaa uusi lukijasukupolvi. Samalla vanhemmat ikäluokat ovat oppineet käyttämään verkkoa ja erilaisia päätelaitteita myös uutisten seuraamiseen.

Lopullinen loikka digitaalisuuteen on jäänyt tekemättä, sillä etenkin suurissa mediataloissa se on koettu liian radikaaliksi. Niillä on yksinkertaisesti ollut liikaa hävittävää.

Digimurroksen hitaus ei ole suuremmin vaivannut lukijoita, sillä sen ansiosta heille on ollut tarjolla mediasisältöjä moneen lähtöön. Sen sijaan sanomalehdille kahden tuotanto- ja jakelulinjan ylläpitäminen on taloudellisesti ja toiminnallisesti raskasta.

Nämä ongelmat eivät katoa vaan ne pahenevat. Tässä tilanteessa paikallislehdillä olisi syytä näyttää tietä, koska niillä olisi muita välineitä paremmat mahdollisuudet saada lukijat puolelleen.

Ensinnäkin paperilehdestä luopuminen alkaa olla kustannussyistä pakon sanelemaa.

On helppo ymmärtää, että paikallislehden tekeminen ja jakeleminen levikkialueen jokaiseen kolkkaan ei ole kultakaivos. Jos paperilehden jakamisesta säästyvät rahat turvaisivat paikallislehden aseman, moni lukija olisi valmis hyväksymään tämän.

Toiseksi lehdet voivat perustella toimiaan sillä, että paperiversiosta luopuminen parantaisi paikallisjournalismin tasoa.

Lopullinen loikka digitaalisuuteen on jäänyt tekemättä, sillä etenkin suurissa mediataloissa se on koettu liian radikaaliksi. Niillä on yksinkertaisesti ollut liikaa hävittävää.

Jos toimitus saisi siirtää turvallisesti työpanostaan verkkoon, se voisi tehdä aidosti ajankohtaisia paikallisuutisia. Paikallislehti toimisi kuten kaikki muukin verkossa: lähes 24/7 eikä kerran tai kaksi kertaa viikossa.

Kolmanneksi paikallislehdet voisivat yllättää lukijansa tarjoamalla uudenlaisen paperilehden vain kerran viikossa.

Loppuviikosta ilmestyvä paperiversio olisi erilainen ja ehkä suppeampi kuin tähän saakka. Ennen kaikkea se olisi nykyistä mietitympi, sillä sen tekemisessä toimitus voisi harkita, millä tavoin se haluaa täydentää tai syventää verkkouutisointiaan.

Muiden muassa Oriveden Sanomat on jo ottanut askeleen tähän suuntaan, kun se harvensi ilmestymiskertojaan. Lehden uudistus on vain tehty suomalaisittain niin matalalla profiililla, että muutoksen perustelut ja siinä saadut ilmeisen positiiviset kokemukset eivät ole ehkä kantautuneet monien korviin.

Paikallislehtien digiloikkaa ei voi tietenkään tehdä yhdellä rysäyksellä eikä epäuskottavilla mainoskampanjoilla.

Sitä varten tarvittaisiin avoin siirtymäprosessi, jossa päätoimittajat ja paikallislehtien talousjohto sitoutuisivat keskustelemaan aiheesta lukijoiden kanssa.

Itsekin kymmeniä ryhmäkeskusteluja vetäneenä tiedän, että yleisötilaisuudet ovat työläitä ja aikaa vieviä. Niitä ei voi kuitenkaan ampua alas sillä, etteivätkö lukijat muka ymmärtäisi paikallislehtien tilannetta ja journalismin merkitystä.

> Ensi kerralla kirjoittajana voit olla sinä: kerro aiheesi toimitukselle. Sähköposti: suomen.lehdisto@sanomalehdet.fi.

Kommentit

Äkkiseltään syntyi vaikutelma, että toimituksissa ei uskota ihmisten ottavan sisältöä omakseen ja käyttävän sitä keskusteluissaan toisten kanssa.

Sitä vartenhan niitä uutisia ja artikkeleita luetaan, että niistä on arjessakin apua vaikka puheenaiheina ja viittauksina korostamassa puhujan ajantasallaoloa ja ehkä vakuuttamassa keskustelijan puheiden todenperäisyyttäkin. Siihen sitä syvällistä journalismiä tarvitaan. Antamaan puheille taustaa ja uskottavuutta.

Mitä varten toimitus niitä juttuja tekee? Lukijoille ne ovat ns. puheenaiheiden käyttötavaraa.

Matti Kortteus

Kiitoksia kommentista, Matti!

Kysyit noista ryhmäkeskusteluista, joten yritän vastata siihen. Vedimme muutama vuosi sitten tanakan ryhmäkeskustelusession, jossa yhteensä yli 70 ihmisen porukka keskusteli vuoden aikana journalismista ja erityisesti suhteestaan uutisiin. Tuloksena oli äärimmäisen kiinnostavaa ja älykästä puhetta. Sen keskeinen tulos oli, että ihmiset kaipaavat journalismilta ennen kaikkea lisää syvällisyyttä, koska ihmiset puhuvat mielellään toistensa kanssa vakavista asioista.

Esittelimme tutkimusta useaan otteeseen eri toimituksissa, mutta viestiin ei oikein uskottu. Perustelu oli, että ihmiset kaunistelevat asioita ja tekevät eri asioita kuin mistä he tutkijoille puhuvat. Lukijoilta odotettiin johdonmukaisuutta vähän samalla tavoin kuin politiikoilta.

Tätä rinnastusta on pitänyt miettiä monta kertaa. Miksi lukijoiden pitäisi olla median käytössään johdonmukaisia? Jos tämä lukee monenlaisia sisältöjä, viekö tämä häneltä oikeuden sanoa, millaisia sisältöjä hän toivoo journalismilta eniten?

Jos kiinostaa, näistä asioista voi lukea enemmän seuraavasta lähteestä:
Heikkilä, Ahva, Siljamäki & Valtonen (2012) Kelluva kiinnostavuus. Tampere: Vastapaino

Heikki Heikkilä

Ajankohtainen kissa on pöydällä.

Ei tosiaan tarvita mitään rysäystä tai ”penetroitumisfokusoitunutta kamppista”.

Minun mielestäni riittää kun tehdään. Resursseista tärkeimmät jo lehdillä on olemassa eli toimittajat. Samoin varmaan on tuntemus paikallisten ihmisten tarpeista, siis siitä mitä he haluavat lukea.

Netti ei kovasti poikkea kanavana. Vaikkapa entiaikainen teksti-tv oli melkoisen suosittu. Silloin en ymmärtänyt miksei jo siellä ollut enemmän paikallisia uutisia.

Mainitsit ryhmäkeskustelut. Liittyivätkö ne tuohon mediamurrokseen? Mitä kysymyksiä lukijoilta tuli, voiko niitä luokitella ja lähteä purkamaan vastarintaa tai epävarmuutta niiden kautta?

Matti Kortteus