Mikkelissä ilmestyvän Länsi-Savon päätoimittaja Timo Laitakari arvioi, että kesän uutisoinnissa hallituksen alkukaudesta isoimmat kohut syntyivät oikeista aiheista: Junnila, nimimerkki ”riikka”, Rydman.

Laitakari muistuttaa, että myös edellisellä hallituskaudella media teki selvitystyötään niin kuin kaikkien hallitusten aikana. Tuolloin keskustan puheenjohtaja Katri Kulmuni erosi valtiovarainministerin virasta median paljastusten vuoksi ja pääministeri Sanna Marinin (sd) aamupaloja ja bilettämistä pyöritettiin uutisissa päiväkausia.

Mutta ei kaikki toki mennyt ihan putkeen.

Laitakari pohtii, että kun uutisointi keskittyi henkilöiden taustoihin ja hallituksen kestokykyyn, hallitusohjelma ja sen toimeenpano jäivät aluksi liian vähälle huomiolle. Sen lisäksi oli yksittäisiä virheitä ja huonoa harkintaa.

– Kun lähdetään etsimään piiloviestejä ja tunnistellaan kravattien eläimiä kovin isolla volyymilla, asioiden mittasuhteet vääristyvät. Ymmärrän, että ulkoapäin asiat voivat näyttää ajojahdilta, Laitakari arvioi.

– Megafoni-ilmiö ei ole tämän hallituksen aikana syntynyt, mutta etenkin perussuomalaisten kannattajien voi olla nyt sitä vaikea muistaa.

Myös Kalevan päätoimittajana tässä jutussa kommentoiva, lokakuussa Aamulehteen siirtyvä Sanna Keskinen pohtii, miltä asiat näyttivät ulospäin.

– Kun media halutaan maalata osapuoleksi, on tärkeää, että mediassa kaikki huolehtivat siitä, ettei siitä osapuolta saa. Tässä ei ole kaikilta osin onnistuttu.

Keskinen antaa kaksi esimerkkiä.

Hänen mielestään toimittajien pitäisi käyttää entistä enemmän harkintaa siinä, miten he kommentoivat asioita sosiaalisessa mediassa ja millaisiin vääntöihin lähtevät.

Hän pitää ”kaksipiippuisena” myös Helsingin Sanomien ratkaisua, että elinkeinoministeri Wille Rydmanin (ps) rasistista kieltä sisältäneistä yksityisviesteistä uutisoi Paavo Teittinen, joka oli kirjoittamassa myös juttua Rydmanin väitetystä ahdistavasta käytöksestä naisia kohtaan. Rydman on tehnyt jutusta tutkintapyynnön ja asia on esitutkinnassa. Päätoimittaja Laura Saarikoski perusteli ratkaisua Suomen Kuvalehdessä sillä, ettei lehdellä ollut mitään syytä epäillä Teittisen integriteettiä ja näin ollen jäävätä häntä.

– Toki ymmärrän senkin puolen, että Hesari halusi näyttää, ettei meihin voi vaikuttaa siinäkään, kuka jutun tekee. Samalla annettiin helppo maali niille, jotka haluavat näyttää median toimintatavat arveluttavassa valossa, Keskinen sanoo.

Kokonaisuutena sekä Keskisen että Laitakarin mukaan kesän uutisointi hallituksen jäsenten taustoista onnistui kuitenkin ennemmin hyvin kuin heikosti.

Suomen Lehdistö lähetti uutismedioiden päätoimittajille elokuun lopussa kyselyn siitä, miten hyvin uutisointi hallituksen alkutaipaleesta onnistui ja miten poikkeuksellisena ja vakavana poliitikkojen jyrkkä kritiikki mediaa kohtaan koetaan.

• FAKTA: Näin kysely tehtiin
• Suomen Lehdistö lähetti elokuun lopussa kyselyn maan suurimpien uutismedioiden ja Uutismedian liiton jäsenlehtien päätoimittajille.
• Kysely lähti noin 200 päätoimittajalle, joista siihen vastasi 46 elokuun viimeisen ja syyskuun ensimmäisen viikon aikana. Näytämme numeerisina vain päivälehtien päätoimittajien vastaukset. Vastaajat edustavat 25:tä Suomen 30 päivälehdestä. Koko joukon vastaukset ovat hyvin samansuuntaisia kuin päivälehtien päätoimittajien.

Ylivoimainen valtaosa päätoimittajista katsoo uutisoinnin onnistuneen kokonaisuutena melko hyvin. Vastauksissa korostetaan, että kansalaisilla on oikeus tietää, millaiset henkilöt maata johtavat.

– Oli päivänselvää, että menneet puheet ja kannanotot tulevat jossain vaiheessa uuden hallituksen syliin. Näiden asioiden uutisointi on normaalia journalismia. Nyt puhutaan jo enemmän hallituksen työn sisällöstä, Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan päätoimittaja Jouko Jokinen kirjoittaa.

Myös Ilta-Sanomien vastaavan päätoimittajan Johanna Lahden mukaan ”aina voi pohtia julkaisupäätösten eri aspekteja”, mutta kohutuimmissa uutisissa kohteena olleet ovat ministereitä, jotka käyttävät korkeinta operatiivista valtaa.

Sanomalehti Keskisuomalaisen Pekka Mervola korostaa vapaan kaupallisen median riippumattomuutta. Hänen mukaansa lehdistön pitää olla ”tarvittaessa julkisen vallan vastapaino”, mutta median tehtävä ei toisaalta ole olla osapuoli enempää hallituksen puolesta kuin sitä vastaan.

Näistä periaatteista huolimatta moni näkee uutisoinnissa virheitä.

Savon Sanomien päätoimittaja Matti Pietiläinen kritisoi, että vaikka media onnistui ”isossa kuvassa hyvin”, jotkut mediat pitivät ”aivan liian arrogantisti” kiinni virheistään tai virheellisistä tulkinnoistaan. Pietiläinen sanoo viittaavansa erityisesti juttuihin valtiovarainministeri Riikka Purran (ps) nettikirjoituksista.

Koti-Lappi-lehden päätoimittaja Esa Keskinen lähestyy asiaa eri kulmasta. Hänen mukaansa median olisi pitänyt käyttää useammin miksi-kysymystä: miksi ajattelit niin syrjivästi? Muutama päätoimittaja arvioi myös, että media heräsi perussuomalaisten kaksoisviestintään kunnolla liian myöhään, vasta tänä kesänä.

Paikallis- ja kaupunkilehtien päätoimittajat ovat hieman muita kriittisempiä uutisoinnin onnistumisen suhteen. Heistä neljä arvioi sen olleen heikkotasoista.

Esimerkiksi Kunnallislehden ja Kaarina-lehden päätoimittaja Taina Tukia kommentoi, että ulospäin on näyttänyt, että media on menettänyt puolueettomuutensa, vaikka näin ei välttämättä tosiasiassa olisi tapahtunut. Muutama paikallisia julkaisuja edustava vastaaja arvioi myös, että media ei ole ollut uutisoinnissa tasapuolinen.

Kaupunkilehti Helsingin Uutisten päätoimittaja Karri Kannalan mukaan journalistien olisi pitänyt kaivaa enemmän, mistä kohuihin johtaneet uutisvinkit tulivat.

– Media meni opposition miinaan siinä, että liian moniin hallituksen tai sen jäsenten vastaisiin vinkkeihin on suhtauduttu liian sinisilmäisesti.

Kannala ei kuitenkaan tarkenna, mihin tapaukseen viittaa vaan puhuu kokonaisuudesta. Hänen mukaansa rasismikeskustelua piti käydä, mutta sen rinnalla olisi pitänyt pystyä käsittelemään tasavahvasti myös muita merkittäviä asioita, kuten velkaantumista ja rajusti nousseita korkokuluja.

Esimerkkejä poliitikkojen kovista mediapuheista ei ole ollut erityisen vaikea löytää viime kuukausina.

Suomalaista mediaa tai sen yksittäisiä tekijöitä ovat kovasanaisesti kritisoineet esimerkiksi Riikka Purra, Wille Rydman, liikenne- ja viestintäministeri Lulu Ranne (ps), perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jani Mäkelä sekä kansanedustajat Sebastian Tynkkynen (ps) ja Sari Tanus (kd).

Poliitikot toki ovat aina olleet harmissaan heihin kohdistuvasta kriittisestä uutisoinnista.

Jo vuonna 2017 Juha Sipilän (kesk) hallituksen aikaan vastaavassa kyselyssä päätoimittajat arvioivat poliitikkojen ja median suhteiden kiristyneen. Politiikan tutkija Mari K. Niemi puhui Suomen Lehdistössä tuolloin populismiin kuuluvasta strategisesta mediavastaisuudesta, jossa ”valtamedia” käsitetään osaksi eliittiä.

Mitä ihmeellistä nykyisen hallituksen edustajien esittämässä kritiikissä siis on?

Osan mielestä ei mitään.

– Median pitää kestää kritiikki eikä kokea sitä ajojahtina tai maalittamisena, Keskisuomalaisen Pekka Mervola arvioi.

Harva päätoimittaja on Mervolan kanssa varsinaisesti eri mieltä. Monet vastaajat huomauttavat, että median kuuluu saada ja kestää kritiikkiä toiminnastaan. Silti yli 80 prosenttia päivälehtien päätoimittajista ja vielä hieman useampi kaikista vastanneista pitää poliitikkojen viimeaikaista kritiikkiä mediaa kohtaan poikkeuksellisena.

Poikkeuksellista päätoimittajien mukaan on kritiikin voimakkuus ja systemaattisuus, toimittajien henkilöön käyvä paine sosiaalisessa mediassa sekä se, että puhujat ovat maan ylimpiä vallankäyttäjiä.

Monelle on syntynyt vaikutelma, että perussuomalaiset poliitikot horjuttavat tietoisesti median asemaa ja että he eivät ymmärrä median roolia osana avointa yhteiskuntaa.

Yksittäisten kärhämien sijaan kyse on koko instituution kyseenalaistamisesta, ja siihen osallistuu laaja rintama puolueen edustajista.

Tätä kuvaa esimerkiksi Ilkka-Pohjalaisen päätoimittaja Markku Mantila. Hänen mukaansa aiemmin poliitikoilta on tullut ”ohimeneviä kiukunpurkauksia”.

– Sitten on jatkettu eteenpäin. Perussuomalaisten kohdalla tuntuu siltä, että media on heidän kaikkien ongelmiensa syy.

– Esimerkiksi rasismikeskustelussa perussuomalaiset keskittyivät useimmiten miettimään, mitähän puoluekantaa jutun tehnyt toimittaja mahtaa edustaa, sen sijaan että olisivat keskittyneet itse asiaan.

Länsi-Savon Timo Laitakari huomauttaa, että median yhteiskunnallisen roolin ymmärtävät äänet ovat hallituspuolueissa olleet heikkoja. Hän nostaa esiin myös liikenne- ja viestintäministerin ulostulot. Lulu Ranne on esimerkiksi opastanut mediaa tuomaan esille, miten päteviä, perehtyneitä ja sitoutuneita ministereitä perussuomalaisilla on ja kehottanut Yleä lopettamaan “tietyn totuuden tuuttaamisen”.

– Liikenne- ja viestintäministeri, jonka vastuualueeseen media valtioneuvostossa kuuluu, ei näytä ymmärtävän alan merkitystä ja omaa asemaansa. Kun hän antaa medialle ohjeita uutisointiin, hän ei tunnu havaitsevan toimintansa painostavaa luonnetta, Laitakari sanoo.

Jotkut vastaajat arvioivat, etteivät uudet ministerit ole tottuneet asemansa mukana tulevaan uutisointiin.

– Osittain arvostelussa on ollut tietoista järjestäytyneen yhteiskunnan kivijalan, avoimen tiedonvälityksen, potkiskelua ja oman agendan rakentamista, mutta varmasti hämmennystäkin, Kymen Sanomien päätoimittaja Heidi Ekdahl kirjoittaa.

– Hallitusvastuun mukanaan tuoma velvollisuus olla omissa toimissaan enemmän luupin alla myös takautuvasti on voinut yllättää.

Valtaosa päätoimittajista kokee poliitikkojen mediavastaisuuden ainakin jossakin määrin uhaksi journalismille. Mekanismeja on pääosin kaksi: voimakas henkilöön menevä kritiikki voi aiheuttaa itsesensuuria ja toisaalta epäluulo voi tarttua kansalaisiin ja heikentää luottamusta mediaan.

Toistaiseksi näin ei näytä käyneen.

Kesän rasismikeskustelun jälkeen on julkaistu kaksi mittausta suomalaisten luottamuksesta tiedotusvälineisiin. Tilastokeskuksen kansalaispulssissa luottamuksessa näkyy notkahdus, joka tosin osuu normaaliin vaihteluväliin – sen sijaan luottamus hallitusta kohtaan on romahtanut. Uutismedian liiton kyselytutkimuksessa taas luottamus sanomalehtiin oli vuodentakaisella tasolla.

– Uhka liittyy siihen, että media pyritään ajamaan osapuoleksi poliittisessa kamppailussa ja edetään kohti amerikkalaista asetelmaa, jossa faktaperusteisuuteen ja median riippumattomuuteen ei enää samassa laajuudessa ja merkityksessä luoteta, arvioi Antero Mukka, joka toimi vielä kyselyn aikaan Helsingin Sanomien vt. vastaavana päätoimittajana.

Etelä-Saimaan päätoimittajan Pekka Lakan mukaan riski aiheutuu siitä, kun voimakkaasti ja kovalla volyymilla kritisoivat ovat lainsäätäjiä.

Moni ei pidä tilannetta kuitenkaan erityisen kriittisenä. Esimerkiksi Turun Sanomien Jussi Orell ei usko yleisösuhteen muuttuvan pitkällä aikavälillä, sillä suomalaisten medialukutaito on hyvä.

On myös selkeä koulukunta, joka ei näe tilanteessa lainkaan uhkaa. Salon Seudun Sanomien päätoimittaja Rami Nieminen arvioi, että ”niin kauan kuin pöljät puheet eivät näy politiikkatoimina, suomalainen journalismi ja sananvapaus kestävät kyllä”.

Samaa mieltä on Helsingin Uutisten Karri Kannala.

– Suomessa on sananvapaus, se pitää myös median itsensä ymmärtää ja kestää, vaikka arvostelu kohdistuisi mediaan itseensä. Turha kauhistelu vain tekee mediasta osallisen ja osoittaa, että kritiikki on mennyt ihon alle.

Toimitukset ovat eri asemassa siinä, miten kiristynyt keskusteluilmapiiri näkyy työn arjessa. Isoissa valtakunnallisissa medioissa journalistit saavat aiempaa rajumpaa ja rumasanaisempaa palautetta ja asiasta keskustellaan paljon. Helsingin Sanomien Antero Mukan mukaan ajassa korostuvat ammattimaisuus ja rohkeus.

Toisaalta koventunut kritiikki mediaa kohtaan näkyy monilla alueilla. Pihtiputaalla ilmestyvän Kotiseudun Sanomien Hanna Kankaanpään mukaan ”valtamediakritiikkiä on tullut jopa iäkkään kyläaktiivin syntymäpäivähaastattelussa”.

– Paikallispoliitikoissakin näkyy tietynlaista jakautumista niihin, joiden mielestä mediatyö on tärkeää ja ok, ja niihin, jotka väheksyvät, Kunnallislehden ja Kaarina-lehden Taina Tukia sanoo.

Päätoimittajat ovat yksimielisiä siitä, ettei poliitikkojen kova kielenkäyttö saa vaikuttaa eikä ole vaikuttanut toimituksellisiin linjauksiin. Osa kommentoi, että toimitus pyrkii perustelemaan ratkaisujaan aiempaa näkyvämmin tai että toimitus on nyt korostetun tarkka tasapuolisuuden sekä ulkopuolisen vaikuttamisen torjumisen suhteen.

Ilta-Sanomien Johanna Lahden mukaan median on myös itse pohdittava sitä, miten sen tekemät valinnat vaikuttavat luottamukseen. Syntyykö jonkin asian käsittelystä esimerkiksi vino kuva?

Erään paikallislehden kohtalaisen lyhyen aikaa tehtävässään toiminut päätoimittaja tosin myöntää nimettömänä, ettei kirjoita perussuomalaispoliitikoista niin kriittisesti kuin muista. Syynä on somekiusaamisen pelko; että käy sama, mikä tapahtui kesällä Iltalehden Ida Erämaalle.

Kyse on päätoimittajan omasta tavasta toimia, ei toimituksellisesta linjauksesta. Hän sanoo, ettei lähtisi tieten tahtoen penkomaan perussuomalaisten taustoja.

– Lähtökohtaisesti olen vähän sovittelevampi perussuomalaisten poliitikkojen kuin muiden kanssa.

Päätoimittaja myöntää, että linja ei ole hyvä mutta hän ei ole valmis uhraamaan kaikkea työlle.

Viime aikoina Suomessakin on oltu huolissaan kansalaisten jakautumisesta erimielisten leireihin. Myös media on pohtinut paikkaansa kehityksessä. Onko siis polarisaation ehkäisy uutismedian tehtävä? Kolme haastateltavaa antaa kolme erilaista vastausta.

Keskipohjanmaa-lehden hiljattain tehtävässään aloittanut päätoimittaja Suvi Tanner sanoo kyllä.

– Jos mietimme, mistä polarisaatio johtuu, niin siitä, että ihmiset eivät ymmärrä tai halua ymmärtää toistensa ajattelua, Tanner aloittaa.

– Kaiken journalismin tehtävä on aina ollut tarjota ihmisille aineksia ympäröivän maailman ja toistensa käyttäytymisen ymmärtämiseen. Meidän tehtävämme ei ole kertoa, kenen puolella olla tai mitä pitäisi tehdä. Siinä mielessä totta kai se on median tehtävä.

Kalevan Sanna Keskisen mukaan median pitää ainakin huolehtia, ettei se ole lisäämässä polarisaatiota. Se voi tosin olla vaikeaa.

– Ihmisten on vaikea ymmärtää, että yhteen juttuun ei voi tuoda jonkin monimutkaisen asian kaikkia puolia. Monet asennoituvat julkisuudessa olevaan tekstiin niin, että ne ovat kannanottoja, Keskinen sanoo.

Hän pohtii, että läpinäkyvyys oman toiminnan suhteen saattaisi ehkäistä väärinkäsityksiä. Samaa mieltä on Länsi-Savon Timo Laitakari.

Laitakari ei tosin näe polarisaation ehkäisyä ensisijaiseksi asiaksi journalismissa. Ensisijaista on asioiden yhteiskunnallinen merkitys, ajankohtaisuus ja totuudellisuus.

– Näistä ei voi tinkiä. Jos totuus aiheuttaa polarisaatiota, sille ei voi mitään.