Sulje

Otsikko on minulle merkki valmiista jutusta

Kerttu Heikura

Länsi-Uusimaan kesätoimittaja Kerttu Heikura. Kuvaaja: Teemu Vestovuo / Länsi-Uusimaa

Kuvittele tähän toimiva aloitus. Ensimmäisenä tulee mieleen oikein lentävä sitaatti tai kivenkova uutinen.

Lentävät sitaatit ja uutiset saadaan haastatteluilla ja tiedusteluilla. Toimivia aloituksia ei niistäkään huolimatta ole tarjolla tuon tuosta, joten niitä on vain haettava kerta toisensa jälkeen.

Mitä toimivaa sitten on tähän valitsemassani aloituksessa, jossa pyydetään kuvittelemaan sellainen? Tässä tapauksessa aloitus ajaa asiansa, jos se saa tajuamaan, kuinka vaikea on löytää aloitusta, joka ei tule kuin apteekin hyllyltä. Olisin voinut aloittaa jutun vain toteamalla: ”Toimivia aloituksia ei ole helppoa löytää.” Itsestäänselvyyden ja mielessä ohikiitävän toteamuksen sijaan mieluummin pyrin pysäyttämään lukijan.

Aloituksen tavoin etsin jutun sisältöön jotain poikkeavaa. Kalastelen erilaista sisältöä haastattelutilanteista ja haastateltavien persoonista.

Unelmahaastateltavani on täynnä tunteita, elämää ja ennen kaikkea sanallisesti toimivia, hauskoja ja kuvaavia kommentteja. Tällaisia jututettavia ei kuitenkaan ole ihan joka keikalla luomassa elävyyttä juttuuni ja tekemässä leijonanosaa työstäni.

Vastausadjektiivit kiva, mukava, toimiva ja hauska painotettuna sanalla ihan saavat poskilihakseni venymään haukotukseen.

Miten tylsältä kommentti näyttää kirjoitettuna, jos se ei innosta edes puhutussa kielessä?

Kun kuitenkin saan ”ihan kiva” vastauksen, siirryn haastattelussa eteenpäin. Se ei tarkoita, että olisin tyytynyt tuohon kammotukseen. Uskon, että mahdollisimman tylsät ja yksinkertaiset vastaukset johtuvat siitä, että haastateltavalla ei ole juuri sillä hetkellä aiheesta mitään sanottavaa. Toimivien vastauksien saaminen on minun tehtäväni, ja teen sen antamalla aikaa.

Itse aiheeseen liittyvien kysymysten lisäksi esitän myös ne kaikista tavallisimmat kysymykset, kuten: ”Miltä tämä tuntuu?” Tylsiä aina kysyttyjä kysymyksiä ei ole olemassa, sillä ne antavat vähintäänkin yleiskuvan aiheesta kuin aiheesta.

 

Vain murto-osa kirjoitustyöstäni tapahtuu tietokoneen äärellä. Kirjoitan jatkuvasti pääni sisällä myös haastattelun aikana.

Kesken haastattelun huomaan haluavani juuri hetki sitten ilmaan heitetyn lauseen sellaisenaan juttuuni, ja alan vimmatusti ympyröidä lausetta kynälläni saadakseni kohdan erottumaan kaikesta muusta epäolennaisesta. Tietokoneen kirjoitusohjelmaan näpytellyt sanat ovat vain seuraus jo tehdystä ajatustyöstä.

Kirjoitan jutun mahdollisimman nopeasti haastattelun jälkeen, koska yhdenkin yön tauko haastattelun ja kirjoittamisen välillä vie spontaaniutta ja elävyyttä tekstistä.

Haastattelun jälkeen muistissa ovat vielä kaikki tuoksut, maut, äänet, tunnelmat ja muut tapahtumahetkeä kuvaavat asiat. Käytänkin lehtiötä vain faktojen ja suorien lainauksien tarkistamiseen. Mitä pidemmäksi haastattelun ja itse kirjoittamisen väli kasvaa, sitä varmemmin jutustani tulee huono.

 

Entä sitten lopetus? Lopetan juttuni, kun en itsekään kaipaa enempää tietoa. Kirjoitushetkellä täytyy vain luottaa tunteeseen, joka sanoo: ”nyt riittää”.

Koetan myös tarkastella juttua lukijan silmin. Yritän unohtaa kaikki ne asiat, jotka olen jättänyt jutusta pois. Olisiko sittenkin olennaisempaa kertoa vedenpitäviä faktoja merkkejä syövien tilannekuvailujen sijaan? Samalla kiroan merkkirajoitukset ja ajan loppumisen. En ole tyytyväinen.

Lopussa iskeekin epävarmuus. On lisättävä, poistettava ja taas kertaalleen lisättävä, on muutettava rakennetta ja taas palautettava se ennalleen. Loppujen lopuksi edessäni on juttu, joka on sisällöltään ja rakenteeltaan alkuperäistä vastaava. Turhaa?

Yleisen epäröinnin myötä tiedän saaneeni juttuuni mahdollisimman oleellisen ja kiinnostavan sisällön. Itsekriittisyys on jonkinlainen tae siitä, että teen parhaani. En halua sokeasti luottaa ensimmäiseen ajatukseen, vaikka se osoittautuisikin lopulta oikeaksi. Tässä vaiheessa olen jo tyytyväinen kirjoitukseeni.

 

Vielä puuttuu yksi oleellinen jutun osa – nimittäin otsikko.

Otsikko on ainoa asia, jota en tiedä edes loppuun päästyäni. Etukäteen otsikoinnin ristiretkeläiset ovat koettaneet käännyttää minua kehittämään edes työotsikoita juttuuni ennen itse kirjoittamista.

Minun kohdallani se ei kuitenkaan toimi.

Otsikon pitää kertoa jotain oleellista, enkä käsitä, kuinka pystyisin tekemään kuvaavaa otsikkoa juttuun, jota ei ole vielä olemassa silmieni edessä. Tarvitsen valmiiksi muovatun tekstin, josta poimin jotain koukuttavaa lukijaa varten.

Joskus kuvaavan otsikon muotoilu vie aikaa, mutta useimmin löydän jutulleni sopivimman päähineen suhteellisen pienellä vaivalla. Jos aloitus ja sisältö ovat seurausta jatkuvasta ajatustyöstä, on otsikointi seurausta valmiiksi muokatusta konkreettisesta tekstistä.

Tämänkin virkkeen mukana nostan katseeni takaisin jutun alkuun. Otsikko on lukijalleni aloitus, mutta minulle se on lopetus.

 

 Kuka

  • Kerttu Heikura, 21, Lohja. Länsi-Uusimaan kesätoimittaja uutistoimituksessa. Ollut kaksi kesää samaisessa lehdessä.
  • Kirjoitan paikallisista tapahtumista ja asioista.
  • Aloitan kolmannen vuoden journalistiikan opinnot Jyväskylän yliopistossa.
  • Lähdin opiskelemaan journalistiikkaa kirjoittamisen vuoksi. Ilmoitin pienenä unelma-ammatikseni taiteilijan, joten toteutan luovaa puoltani toimittajana.
  • Nautin eniten kirjoittamisesta sekä uusista kokemuksista, joita työ tuo mukanaan. Juttuaiheina kiinnostavimpia ovat liikunta, terveys, ympäristö ja biologia.

 

Vinkit

  • Kiinnitä huomiota haastateltavan sivulauseisiin sekä kesken jääneisiin virkkeisiin. Niissä on usein aihetta
  • jatkokysymyksille.
  • Anna haastateltavalle aikaa.
  • Palaa haastattelun myöhemmässä vaiheessa kysymyksiin, joihin et saanut tyydyttävää vastausta.
  • Älä pommita haastateltavaa kysymyksillä kysymysten jälkeen. Jutustelevalla tyylillä saa enemmän irti.
Kommentit