Tilaa Lehti!

Oskari Onninen ei ole kiinnostunut selittelemään jälkikäteen teksteissään tekemiään valintoja.

Itse ilkimys

Oskari Onninen arvostaa elämässään mukavuutta, mutta miksi hän on teksteissään niin ilkeä?

Hitaat
  • LEHDISTÖTILAISUUS
  • AIKA 14.1.2022
  • PAIKKA Oskari Onnisen koti Helsingin Vallilassa, kahvila Päijänne ja Jaksomedian podcast-studio
  • PAIKALLA Vapaa toimittaja Oskari Onninen
  • AIHE Ilkeily, töiden optimointi, kritiikin merkitys
  • TARJOLLA Kahvia, kanelipullaa ja kaljaa

Kulttuurikoti Helsingin Vallilassa.

Yhdellä seinustalla lähes lattiasta kattoon ulottuva kirjahylly täynnä olennaisia teoksia. Seinillä taidetta. Keittiön pöydällä ristikkosivulta auki oleva The New Yorker -lehti.

Oskari Onninen avaa oven ja viittoilee kohti korvakuulokkeitaan. Seuraavat 15 minuuttia hän kävelee ympäri asuntoaan ja puhuu Blind Channel -yhtyeen managerin Riku Pääkkösen kanssa.

Onninen valmistautuu myöhemmin iltapäivällä tapahtuvaan PS. tykitellään -podcastin nauhoitukseen, jossa hänen on tarkoitus keskustella podcast-kumppaninsa Niko Vartiaisen kanssa muun muassa Euroviisuista.

Onninen on kolmekymppinen toimittaja ja kriitikko, jolla on terävä kynä, välinpitämättömältä vaikuttava olemus ja usein huomiota herättävät vaatteet: tänään neulepaita, jossa on kuva Queen-yhtyeestä.

Hän aloitti journalistin uransa 17-vuotiaana tekemällä levyarvioita Rumbaan, oli perustamassa musiikkimedia Nuorgamia ja sai porttikiellon Cheekin tiedotustilaisuuteen, mikä Wikipedian mukaan nosti hänet kuuluisuuteen.

Sittemmin Onninen on kirjoittanut pitkiä ja näkyviä lehtijuttuja muun muassa Imageen, Helsingin Sanomiin, Long Playhin ja Suomen Kuvalehteen.

Usein hän sanoo teksteissään suoraan ja monen mielestä ilkeästi, ja siksi hänen kirjoituksensa myös suututtavat. Hän on ilmeinen toimittajabrändi, vaikka onkin sanonut julkisesti olevansa tietoista brändäämistä vastaan.

Kun Onnisen puhelu päättyy, hän kättelee vieraat ja istahtaa ”surkealle Ikea-sohvalleen, joka pitäisi päästää sohvien taivaaseen, mutta josta on tullut mun työhuone ja päiväunipiste”.

”Omassa elämässäni asetan mukavuudenhalun kaikista ylimmäksi ja valitsen työtehtäviä sen mukaan.”

Oskari Onnisella menee hyvin.

Jo joulukuisessa puhelinhaastattelussa hän antoi ymmärtää, että kotiasiat ovat kunnossa ja työelämässä voi olla todella tyytyväinen siihen, ettei ole työaikoja, työyhteisöä eikä työpaikan tarjoamia työvälineitä. Hän perusti viime vuonna freelance-töitään varten yrityksen, toiminimi Onninen Capital Strategiesin, ja nostaa nyt starttirahaa.

– Se on oksymoron, mutta pyrin tekemään mahdollisimman tehokkaasti töitä, että voisin tehdä mahdollisimman vähän töitä. Omassa elämässäni asetan mukavuudenhalun kaikista ylimmäksi ja valitsen työtehtäviä sen mukaan, Onninen sanoo.

Tällä hetkellä hän esimerkiksi taustatoimittaa Ylellä lähetettävää Kupla-mediapodcastia, jota juontavat Jani Halme ja Vappu Kaarenoja. Onnisen roolina on soitella puheluita, hankkia taustatietoja ja ”puklata sattumanvaraista mössöä” Google Docsiin muiden hyödynnettäväksi. Se on sopivan rentoa liukuhihnatyötä, jossa hänen ei tarvitse hinkata lopputuotetta tuntitolkulla.

Optimointi on hioutunut vuosien myötä.

– Kaikista tärkeintä on oppia suunnilleen tietämään, paljonko mikäkin asia vie aikaa. Sitten kun tietää, osaa aloittaa oikealla tavalla viime hetkellä.

Vielä takavuosina Onninen tappeli enemmän ”prokrastinoinnin” eli aloittamisen vaikeuden kanssa. Ylioppilaslehdessä hänen kanssaan samaan aikaan työskennellyt toimittaja Sonja Saarikoski muistelee, kuinka Onninen ilmestyi yleensä lehden painopäivänä toimitukseen niin, että hänen useiden sivujen mittaiseksi kaavailtu tekstinsä oli suurelta osin kirjoittamatta.

– Kerran menimme painopäivänä oopperaan katsomaan Šostakovitšin Nenää, ja Oskari teki siellä kännykällään viimeisiä korjauksia juttuunsa.

 width=
Onninen iloitsee, ettei hänellä ole työaikoja tai työyhteisöä. Hän viettää suurimman osan päivistään vanhalla sohvallaan työskennellen, lukien ja musiikkia kuunnellen.

Haastattelua siirrytään jatkamaan vallilalaiseen kahvilaan. Onninen tilaa mustan kahvin ja kanelipullan, koska on pullamiehiä.

Joulukuussa hän aloitti kolumnistina Iltalehdessä päätoimittaja Perttu Kauppisen pyynnöstä. Komboa voi pitää yllättävänä. Onninen tunnetaan ennemmin rajatummille lukijakunnille briljeeraavana kikkailijana kuin koko kansan suosikkikirjoittajana.

Ensimmäisessä kolumnissaan hän kirjoitti Ylen Sannikka-ohjelmasta nousseesta kohusta otsikolla ”Sannikka-sirkus opetti, ettei Suomessa tarvitse pelätä c-sanaa”. Kommenttien perusteella suuri osa lukijoista ei kolumnin luettuaankaan tajunnut, mihin Onninen c-sanalla viittasi. (Toim. huom.: cancel.)

Kuukautta myöhemmin Onninen kirjoitti kolumnin, josta moni suuttui. Hän rinnasti tekstissään suomalaisen Supercell-peliyhtiön pelien addiktoivuuden Veikkauksen peleihin.

Onninen kirjoitti, kuinka Veikkaus on saanut kimppuunsa ”erään kotimaisen internetin kummallisimmista hörhöpiireistä, joka on ajavinaan erityisesti peliriippuvaisten asiaa”.

Muotoilu pillastutti ne Twitter-keskustelijat, jotka päättelivät Onnisen kirjoittavan juuri heistä. Osa järkeili, että koska Onninen on aiemmin saanut Taiteen edistämiskeskukselta kolmevuotisen apurahan, Veikkaus on käytännössä ostanut hänet kirjoittamaan yhtiötä puolustavan kolumnin.

Kahvilan pöydässä Onninen sanoo seisovansa jokaisen sanan takana.

– Netissä oleminen aiheuttaa toimittajalle helposti täysin ylivireisen itsesuojeluvaiston. ”Apua, saan 40 notifikaatiota Twitterissä”, Onninen sanoo, heiluttelee käsiään ja esittää hätääntynyttä.

– Toisaalta ei kukaan huomauttanut siitä, että puhuin samassa tekstissä ”järjestöluusereista”. Mitä se kertoo näistä lukijoista?

Onninen sanoo, ettei jaksa kovinkaan usein kiinnostua kolumniensa tai muiden kirjoitustensa herättämästä keskustelusta. Hän on kirjannut puhelimensa ulos Twitteristä, ettei tulisi viettäneeksi kakofoniassa liikaa aikaa. Varsinkaan hän ei halua selitellä jälkikäteen, mitä on tarkoittanut tai miksi on käyttänyt sellaisia sanoja kuin on käyttänyt.

– Se on hirveä piirre nykyisessä journalistisessa ilmapiirissä, että toimitukset taputtelevat pillastunutta lukijaa päähän ja selittelevät, että tätä me tarkoitimme, anteeksi.

Onninen sanoo, että yhdeksässä tapauksessa kymmenestä se, mitä ihmiset hänen teksteissään pitävät ilkeänä, on hänelle itselleen pyrkimystä sanoa asiat mahdollisimman täsmällisesti. Hänestä ”tsemppausvalehtelu” ja epämääräisyys liittyvät usein toisiinsa.

– Toisaalta on myös niin, että julkisuudessa olevia tahoja on täysin kohtuullista arvostella myös kritiikin, siis yhden spesifin tekstilajin, ulkopuolella. Se tuntuu unohtuneen monilta älykkäiltäkin ihmisiltä.

Kriittisyydestä hänelle ei kuulemma tule koskaan epämukava olo. Ensinnäkin monissa ruotsalaisissa tai brittiläisissä lehdissä sanotaan paljon viiltävämmin ja ilkeämmin.

– Kriittisyys on usein sen paljastamista, että joku ei ole sitä, mitä luulee tai näyttää olevansa.

Toki hän myöntää, että mitä vanhemmaksi on tullut, sitä tärkeämpää on, että kritiikki myös oikeasti osuu.

– Jos selaa kymmenen vuoden takaisia Rumba-lehtiä, haluan uskoa, että siellä on paljon enemmän päämäärättömän pisteliästä sohimista kuin mun nykyisissä kirjoituksissa.

”Julkisuudessa olevia tahoja on täysin kohtuullista arvostella myös kritiikin, siis yhden spesifin tekstilajin, ulkopuolella. Se tuntuu unohtuneen monilta älykkäiltäkin ihmisiltä.”

Onninen osasi jo 4-vuotiaana ulkoa kaikkien maailman valtioiden liput. Hän esitteli taitoaan Santeri Kinnusen juontamassa Suomen parhaat -tv-ohjelmassa vuonna 1996. Jakson tallennetta katsotaan edelleen Onnisen jokakesäisissä kotibileissä, jotka hän järjestää lapsuudenkodissaan Heinolassa joukolle helsinkiläisiä journalistikavereitaan.

Juhlien ohjelma on aina samanlainen: käydään katsomassa Heinolan suuria nähtävyyksiä eli Suomen tilavuudeltaan suurinta puuta, ympärysmitaltaan liki 6,5-metristä tsaarinpoppelia, sekä Jyrängön rautatiesiltaa, saunotaan, juodaan ja yritetään illalla päästä karaokebaariin.

Paikalla ovat aina myös Oskarin vanhemmat. Isä Jukka Onniselle juhlat pojan ”vauhdikkaan ja mukavan” kaveripiirin kanssa ovat vuoden kohokohtia. He soittelevat muutenkin parin päivän välein, juttelevat Oskarin tulevista töistä ja harrastavat yhdessä tietovisailuja.

Isän mukaan Oskari oli kiltti lapsi, joka pärjäsi hyvin koulussa, luki ja kuunteli paljon musiikkia (kaikki alkoi Iron Maidenista) ja pelasi ehkä tyttöjen suosioon päästäkseen jopa lätkää vaikka ei ollut siinä erityisen hyvä.

Isän mukaan Onninen ei välittänyt arvostelusta eikä välitä siitä vieläkään. Tämän vuoksi hänen voi olla helpompi arvostella myös muita.

 width=
Onninen osasi jo 4-vuotiaana ulkoa kaikkien maailman valtioiden liput. Hän esitteli taitoaan Santeri Kinnusen juontamassa Suomen parhaat -tv-ohjelmassa vuonna 1996.

Ystävä Sonja Saarikoski arvioi, että Onnisella on suuri sanomisen tarve, jossa ei kuitenkaan ole ensisijaisesti kyse pyrkimyksestä vallankäyttöön.

– Uskon, että Oskari on rehellinen, eikä tee juttuja halusta kiusata ketään.

Saarikoski ja Onninen väittelevät kaiken aikaa eri asioista ja ärsyttävät toisiaan, mutta keskusteluissa ei silti ole mitään pelottavaa tai arvaamatonta.

– Oskarin kanssa on helppo käydä argumentatiivista keskustelua ilman, että hän tuntuu ottavan vahvasti itseensä.

Tätä juttua varten tehdyissä taustahaastatteluissa toistuvat samantyyppiset kuvaukset Onnisesta journalistina: paneutunut, idearikas, omaääninen. Lukee paljon, keksii nopeasti hyviä haastateltavia ja ymmärtää eri asioiden yhteyksiä.

Imagen päätoimittaja Niklas Thesslund arvioi, että Onnisen maine kriittiseksi ja pelottomaksi profiloituneena pop-kriitikkona, jolla on mieleenjäävä nimi, istuu edelleen tiukassa.

– Hänet nähdään edelleen monin paikoin näsäviisaana pikkupoikana, eikä ymmärretä, että hän on fiksu ja paneutunut yleistoimittaja, Thesslund sanoo.

Hän arvioi, että Onnisesta on tullut brändi ei pelkästään omien tekojensa tai kirjoitustensa vuoksi vaan siksikin, että suomalainen journalismi on monin paikoin mennyt hampaattomaksi. Kyse ei Thesslundin mielestä ole ilkeydestä vaan “yleiskriittisyydestä”.

– Oskari on usein tosi peloton ja uskaltaa sanoa, että vaikkapa Sara Forsbergin maailmanvalloitus ei mennyt niin kuin piti.

Onninen itse sanoo, että yksi merkittävimmistä asioista hänen urallaan oli päästä kirjoittamaan nimenomaan Imageen. Se oli ”taikapiiri”, jossa oppi kaiken pitkien juttujen kirjoittamisesta ja editoimisesta.

Image-debyytti tapahtui vuonna 2013, kun lehden silloinen päätoimittaja Mikko Numminen kiinnitti huomiota Rumban sivuilla taajaan näkyneeseen nimeen. Numminen työskentelee nykyään Suomen Kuvalehdessä ja tilaa Onniselta juttuja edelleen.

– Hänen kirjoittajapersoonassaan aika hauskasti yhdistyy hänen oman sukupolvensa ääni ja näkökulma, mutta toisaalta myös traditio ja perinteiset hyvän kulttuuri- tai featurejutun hyveet, Numminen näkee.

”Johdonmukaisuus on tärkeintä, mitä voi olla.”

Onninen ajattelee itsellään olevan toimittajalle mainio luonteenlaatu siksi, että hänellä on omasta mielestään tosi vähän jyrkkiä mielipiteitä yhtään mistään. (Sonja Saarikoski tosin sanoo Onnisen suhtautuvan tunteella taiteeseen ja pop-musiikkiin ja saavan niiden vuoksi välillä suuriakin tunnereaktioita.)

– Jos tarvitsee keksiä mielipiteitä, niin voin totta kai keksiä niitä. Mutta jos mulla on joistain aiheista jyrkkiä mielipiteitä, en tietenkään kirjoita niistä lehtiin, Onninen sanoo.

Yksi hänen tyyliään ja journalismiaan kannatteleva teema on moralismin välttäminen. Hän sanoo, että lehtikirjoituksille nykyään ominaisesta jeesustelusta hänen työhuonekaverinsa, valtakunnansatiirikko Jyrki Lehtola saattaisi epäilemättä kuittailla.

– Mulla on aika vähän intohimoja sen suhteen, mikä on oikein ja mikä väärin. Osaan nähdä juttuideoita ja miettiä, millaisiin aiheisiin ehkä kannattaa puuttua. Mutta toimittajalle on hirveän haitallista ripustaa jonkinlainen poliittinen positio tai mielipide osaksi identiteettiään. Sitten mennään herkästi asianajojournalismin puolelle.

Onninen sanoo pyrkivänsä suhtautumaan kaikkeen samanlaisella neutraalilla innokkuudella. Hän tykkää pyöritellä asioita, katsoa niitä välillä lähempää, välillä kauempaa. Mielipidettä tärkeämpää ovat sen muodostamiseen käytettävät argumentit.

– Olisi hirveä tilanne, jos olisi voimakas mielipide jostakin asiasta, mutta paljastuisi, että olisinkin jostain täsmälleen samalla logiikalla tai analogialla toimivasta asiasta täysin päinvastaista mieltä. Johdonmukaisuus on tärkeintä, mitä voi olla.

Niko Vartiainen odottelee jo Jaksomedian podcast-studiolla. PS. tykitellään -musiikkipodcast syntyi viitisen vuotta sitten, kun Onninen haki Taikelta apurahaa ja lupasi apurahakomitealle myös digitaalisia työsuoritteita eli tässä tapauksessa ”podin kästiä”.

Apurahan loputtua podcast on pyörinyt jo toista vuotta ilman rahoitusta tai kaupallistamissuunnitelmia. Toisin sanoen Onninen ja Vartiainen horisevat parin viikon välein nauhalle satunnaisista musiikkiaiheista, koska horisisivat niistä joka tapauksessa keskenään ja muiden kanssa.

Kaksikko on avannut oluet ja sulkeutunut studioon. He puhuvat musiikkikriitikko Kelefa Sannehin kirjasta Major Labels, joka käy läpi pop-musiikin historiaa. Noin 12 minuutin jälkeen Onninen ottaa esiin kirjasta nousevaan näkökulman, jota hän pitää olennaisena myös oman työnsä kannalta.

– Sanneh toteaa, että kriitikon erottaa tavallisesta kuuntelijasta ja kuulijasta se, että kriitikolla on paljon miedommat mielipiteet.

 width=

Tilaa Suomen Lehdistön uutiskirje. Tilaa Suomen Lehdistö.

Lisää aiheesta

Uusin lehti

Tilaa uutiskirje

Varmista, että pysyt kärryillä, ja tilaa Suomen Lehdistön uutiskirje. Viikoittaisessa kirjeessä kerromme media-alan uusista kokeiluista, hyvistä käytännöistä, ilmiöistä ja sen, missä nyt mennään.