Sulje

 Maria Lassila-Merisalo

Objektiivinen joukkotiedotus, osa 243

Maria Lassila-Merisalo on kaunokirjallisesta journalismista väitellyt akateeminen sekatyöläinen, joka on tällä hetkellä äitiysvapaalla.

Huffington Postin tuottaja Ahmed Shihab-Eldin vietti muutaman päivän Suomessa ja ennätti yhdessä jos toisessa tilaisuudessa kertoa näkemyksensä: perinteinen journalistinen objektiivisuus pitäisi korvata läpinäkyvyydellä ja vastuuvelvollisuudella.

Yhdysvalloissa aiheesta on keskusteltu viime aikoina paljon, eikä ihme. Kun tekijöiden ja yleisöjen välinen raja on sumentunut ja sosiaalinen media on myllännyt monin tavoin toimittajien työkenttää, journalismin toimintatapoja on syytäkin pohtia.

Onko pyrkimys objektiivisuuteen se tekijä, joka erottaa ammattilaisen amatööristä?

Siinä missä tavikset kohkaavat netissä milloin minkäkin asian puolesta ja vastaan, toimittaja pysyy kylmän rauhallisena ja säilyttää puolueettomuutensa ja riippumattomuutensa. Moni ajattelee näin.

Toisten mielestä taas aika on ajanut objektiivisuuden ohi. Heistä objektiivinen juttu on tasapuolisuudessaan hajuton ja mauton. Kun kuka tahansa voi julkaista verkossa asiantuntevia ja  näkemyksellisiä juttuja, miksi ammattijournalistien pitäisi suitsia sanansa? Kunhan avaa toimituksellisen prosessin lukijalle ja kantaa vastuunsa, voi unohtaa objektiivisuuden.

 

Journalistinen objektiivisuus ei itse asiassa ole kovinkaan uusi keksintö. Neutraalius alkoi 1900-luvun taitteessa, kun lehdistö siirtyi poliittisesta vaiheesta kaupalliseen. Lukijamäärän maksimoimiseksi juttujen piti miellyttää mahdollisimman suurta yleisöä.

Yleisöt ovat nyttemmin sirpaloituneet niin, ettei sadan vuoden takainen objektiivisuuden peruste ole enää pätevä. Aikakauslehdet ovat vieneet konseptoinnin jo pitkälle.

Täytyykö sanomalehden jokaisen jutun olla tasapuolinen ja neutraali? Laiska toimittaja hoitaa objektiivisuuden yhä vain siteeraamalla kahta mahdollisimman eri mieltä olevaa haastateltavaa.

Ongelmallisimmillaan objektiivisuus on silloin, kun joudutaan kääntämään kaikki kivet, että löydetään juttuun se vastakkainenkin näkökulma, mutta lopputulos näyttää siltä, että molemmat näkökulmat ovat yhtä yleisiä ja tasavahvoja.

 

Niin kauan kuin journalistisen objektiivisuuden ihanne on ollut olemassa, jotkut ovat kapinoineet sitä vastaan. Osa jokaisesta uudesta toimittajasukupolvesta oivaltaa, että tämänhän voi tehdä toisinkin.

Jottei heidän tarvitsisi keksiä pyörää uudelleen, he voivat pöyhiä historian lehtiä. 1960-luvun amerikkalaiset uudet journalistit lukivat Hemingwaynsa, 1980-luvun suomalaiset gonzoilijat Paavolaisensa.

Mutta keskustelu kulkee silti vääjäämättä samoja uria. Huhtikuussa 2012 freelancetoimittaja puhui television keskusteluohjelmassa valta- ja vaihtoehtomediasta liki samoilla sanoilla kuin Hemánus pamfletissaan vuonna 1986.

Eikä siinä ole mitään vikaa. Mediaa pitää kritisoida ja kyseenalaistaa, vaihtoehtoisia tekemisen tapoja tulee alati etsiä.

Ja vaikka päädyttäisiin tekemään kuinka näkemyksellistä sisältöä tahansa, objektiivisuuden on hyvä siintää horisontissa muistutuksena siitä, mikä aikanaan teki sanomalehden toimittamisesta harrastuksen sijaan ammatin.

Kommentit