”Onko jutukkaa”, oli tapana kysellä sanomalehti Itä-Savon eli Itukan toimituksen puolipaneloidussa kahvihuoneessa Savonlinnan linja-autoasemalla 2000-luvun alussa. Se tarkoitti juttuaihetta tai juttua joko paperilla tai netissä, siis tekstiä ja kuvia.
Televisiojuttu, radiojuttu, printtijuttu, nettijuttu. Simppeliä.
Vaan eipä ole jutukka kuten ennen, sillä sisältömuodot limittyvät. Tekstiartikkeleita voi kuunnella. Podcasteja voi katsella tai vain kuunnella Youtubesta, ja Spotifysta niitä pystyy kuuntelun ohessa jo lukemaan tekoälyn automaattilitteroimana.
1900-luvulla pelättiin, että radio ja tv vähentävät painetun sanan merkitystä. Myöhemmin uutistekstin piti kuolla, kun liikkuvaa kuvaa suosivat algoritmit yleistyivät ja ihmisten lukutaito heikkeni.
Nyt tekoälyssä vaanii uhka nimeltä tekstiapokalypsi eli peräti tekstimuotoisen viestinnän maailmanloppu. Termin on lanseerannut yhdysvaltalaisen Marylandin yliopiston professori Matthew Kirschenbaum. Kirschenbaumin ajattelussa teksti kuolee, kun tekoälyn tuottama sisältö muuttaa kaiken harmaaksi mönjäksi, grey goo, ja ihmisten suhde kirjoittamiseen rapistuu.
”Teksti kuolee, kun tekoälyn tuottama sisältö muuttaa kaiken harmaaksi mönjäksi ja ihmisten suhde kirjoittamiseen rapistuu.”
Tekstijutut istuvat silti edelleen joihinkin mediankäyttötarpeisiin erittäin hyvin. Tästä kertoo vuosittainen Uutismedia verkossa -tutkimus, josta selviää, että kysyttäessä teksti on mieluisin uutisten kulutusmuoto, vaikka toki videon nousu näkyy.
Vielä kymmenkunta vuotta sitten otaksuttiin, että uutisartikkelit menevät uusiksi ainakin kahdella tavalla: niitä tarjoillaan joko erilaisiksi palasiksi pilkottuina pikkuhaarukallisina (R.I.P amerikkalainen Circa-uutissovellus) tai runsaammilla visuaalisilla elementeillä rikastettuna, koska perussetti eli kuva ja teksti on pidemmän päälle tylsää.
Mutta miten pitkälle mietittiin sitä, missä määrin yleisöt lopulta haluavat haarukkapaloja saati piiiiiiiiiitkiä juttupläjäyksiä, joissa härpäkkeiden määrä tuntuu joskus itsetarkoitukselta?
Sisältömuotojen sekoittuminen juontaa juurensa somealustoihin, joista perinteinenkin media on omaksunut vaikutteita. Instagramin stories-ominaisuus julkaistiin vuonna 2016. Seitsemän vuotta myöhemmin päivänvalon näki 116-sivuinen opinnäytetyö, joka perehtyy suomalaisen uutismedian tarina- tai korttijuttuihin.
Tiktokin yleistyminen ampui pystykerronnan katosta läpi. Olisi argumentoinnin laiskuutta väittää, että pystyvideo on vain sisältömuoto, kun etenkin Tiktokin tapauksessa se on osa kulttuurinmuutosta.
Yksi suosiotaan kasvattanut uutisjuttutyyppi on hetki hetkeltä -seuranta. Uutistapahtumista tehtävät tekstipainotteiset seurannat eivät olisi suosittuja, jos yleisöt kokisivat saavansa saman muualta ei-tekstuaalisesti.
Mitä uutistoimitukset itse aikovat tehdä? Kun 314 mediapomoa 56 maasta vastasi Oxfordin yliopiston Reuters-instituutin kyselyyn vuodelle 2024, ilmeni, että valtaosan työnantajat aikovat lisätä videota, uutiskirjeitä ja podcasteja. Tekstimuotoisia tai -painotteisia uutisartikkeleita ei lisätä, mutta ei vähennetäkään.
Millaista “jutukkaa” uutistoimitusten arjessa siis etsiskellään tulevaisuudessa? Jos veikata pitää, sisältömuotojen väliset rajat hämärtyvät edelleen. Teksti ei vieläkään kuole, mutta lyhenee – featurea myöten.
