Katsoin korona-aikana enemmän televisiota kuin vuosiin. Oli ilahduttavaa huomata, miten hyvältä suomalaiset televisio-ohjelmat näyttävät. Jopa halvimmat seuranta-realityt on kuvattu usealla kameralla ja värimääritelty viimeisen päälle. Puhumattakaan yhä näyttävämmiksi kasvaneista suorista viihdeohjelmista. Hätkähdyttävän jättimäisiä led-lavasteseiniä ja mielikuvituksellisiin ajoihin kykeneviä erikoiskameroita nähdään nykyään muuallakin kuin Super Bowlin väliaikashow’ssa.
Vain hetki sitten helikopteriin oli kotimaisissa tuotannoissa varaa kaksi kertaa vuodessa. Nyt ilmakuvaa näkee jopa Jethron saunomisesta tai suomalaisista grillikioskeista kertovissa ohjelmissa.
Vaikka kuvaajien määrä on kasvanut, edelleen alalla panostetaan rahallisesti huipputekijöihin. Ansioituneen kuvaajan saaminen mukaan työryhmään on monelle tuottajalle kunnia-asia.
Ammattitaidosta ollaan valmiita maksamaan. Amatööriltä kun ei saa ammattilaisen jälkeä.
”Kun taso nousee ja kilpailu kiristyy, oman vaatimustason lasku ei ole viisas vaihtoehto.”
Talouskurimus ja somejättien paine painavat myös televisiokanavien katteita. Siitä huolimatta alan vastaus kiristyneeseen kilpailuun on ollut kuvakerronnan laadun jatkuva parantaminen.
Digimediassa vasta luotetaankin näyttävään kuvaan. Instagramissa ei pärjää hyvillä jutuilla tai napakoilla mielipiteillä. Kuvan pitää olla kunnossa. Instagramin huima suosio ja ihan tavallisten ihmisten kyky sommitella näyttäviä otoksia on kasvattanut visuaalisuuden vaatimustasoa kaikessa viestinnässä. Mutta onko se nostanut kuvan arvostusta myös uutismediassa?
Palkinnoilla mitattuna asiat näyttävät olevan kunnossa. Tänä syksynä isot uutistalot ovat iloisina kertoneet pärjäämisistään kansainvälisissä ulkoasukilpailuissa. Aamulehden hillittömän upea kuvareportaasi Ilveksen jalkapallojoukkueen pelaajien hierontailmeistä valittiin arvostetun Best of News Design Scandinavia -kilpailun parhaaksi työksi. Hesarilla meni samaisessa mittelössä vielä paremmin. Erilaiset taittokokonaisuudet voittivat eri sarjoissa peräti kolme kultaa ja 18 himmeämpää mitalia.
Väitän, että noiden onnistumisten varjossa kuvajournalismi on matkalla huonoon suuntaan.
Kesäreissuillani tapasin tutun, pitkän linjan uutiskuvaajan keskisuuresta sanomalehdestä. Olin hivenen yllättynyt, kun hän oli hommissa keskellä heinäkuuta. Vielä yllättyneempi olin kuullessani hänen olevan koko kesän ajan lehden ainoa kuvaaja. Edes kesäharjoittelijaa ei ollut palkattu. Juttutuokio ei pitkään kestänyt. Helteisenä tiistaina kun piti ehtiä hoitamaan seitsemän muutakin kuvauskeikkaa.
Helpotusta kiireeseen ei ole näkyvissä. Eläköityneiden uutiskuvaajien paikkoja ei enää täytetä, mutta vastaavasti videokuvaa tarvitaan lisää. Kuvaajalle etenkin aika on arvokas resurssi. Kun jatkuvasti on kiire jonnekin toisaalle, ei omaa osaamista pääse hyödyntämään täysimääräisesti. Pahoin pelkään, ettei kesäkohtaamiseni ole yksittäistapaus.
Kaikkeen ei toki tarvita mittavaa määrää talon omia kuvaajia. Otoksia tulvii niin kuvatoimistoilta kuin kansalaisiltakin. Moni kirjoittava toimittajakin kykenee ottamaan kelpo kuvia. Perin ristiriitaista on se, että tässä ajassa kuvatoimittajat ovat äärimmäisen uhanalainen ammattikunta. Heitä pitäisi pikemminkin palkata lisää. Juuri heidän tulisi saada palvella lukijoita rakentamalla kuvavalinta kerrallaan sellaista visuaalista identiteettiä, joka on erottuva, laadukas ja ennen kaikkea parempi kuin mihin instatavikset pystyvät.
En ole uutismedian ansainnan tai toiminnan rahoittamisen asiantuntija. Mutta sen tiedän, että kun taso nousee ja kilpailu kiristyy, oman vaatimustason lasku ei ole viisas vaihtoehto.
