Sulje

Näpit irti jutustani

Sunnuntaisuomalaisen toimittaja Ville Grahn. Kuvaaja: Mikko Vähäniitty

Sunnuntaisuomalaisen toimittaja Ville Grahn. Kuvaaja: Mikko Vähäniitty

En muista, että olisin koskaan vakavasti harkinnut kenenkään kuristamista. Sitten, joulukuun ensimmäisenä päivänä, puhelimeni soi.

– Minä ehdottomasti kiellän tällaisen jutun julkaisemisen, vanhainkodin johtaja sanoi.

Olimme olleet valokuvaaja Riikka Kaakkurivaaran kanssa reportaasikeikalla jyväskyläläisessä vanhainkodissa yhtäjaksoisesti melkein vuorokauden. Olin käyttänyt useita päiviä lähes aukeaman kokoisen jutun kirjoittamiseen ja hiomiseen.

Turhautti.

 

Reportaasi dementoituneista vanhuksista oli minulle epätyypillinen juttu. Useimmiten keksin aiheeni itse, mutta tämä tuli annettuna. Julkaisupaikkakaan ei ollut Sunnuntaisuomalainen vaan Keskisuomalaisen 140-vuotisjuhlalehti.

Jutun toteutustapa tosin oli erittäin ”susumainen” niin kuin Sunnuntaisuomalaisessa tavataan sanoa: pitkä kuvareportaasi hieman tavallisesta poikkeavalla rakenteella.

Aluksi tuottaja ehdotti, että menisin vanhainkotiin tekemään hoitajan töitä. Tyrmäsin ajatuksen. Perustelin näkemystäni sillä, että Hesari oli vähän aikaa sitten tehnyt vastaavan jutun.

Oli minulla toinenkin syy. Minua ahdisti ajatus, että saattaisin joutua vaihtamaan mummojen ja pappojen vaippoja.

Onneksi keksin oman mummoni, joka sairastaa Alzheimerin tautia. Päätin kirjoittaa kaksi tarinaa limittäin. Ensimmäinen kertoisi mummoni joutumisesta hoitokotiin. Toisessa seurattaisiin samanlaisen hoitokodin elämää vuorokauden ajan.

 

Ennen kuin edes sovin keikasta tiesin jo juttuni aloituksen ja lopetuksen. Olin päättänyt, että juttu alkaa virkkeellä: ”Ensin mummoni jäi kiinni myymälävarkaudesta.” Se oli hänen sairautensa ensimmäinen oire ja mielestäni koukuttava aloitus.

Olin myös päättänyt, että juttu loppuu virkkeeseen: ”Seuraavana päivänä mummo muutti uuteen kotiin.”

Harrastan usein juttujen tarkkaa näkökulmaamista etukäteen ja jopa kohtausten ja yksittäisten virkkeiden suunnittelua valmiiksi. Tapa pienentää riskiä, että keikalta löytyy valtavasti aineistoa, johon ei saa mitään tolkkua. Suunnitelmia täytyy tietysti tarvittaessa muuttaa.

Vanhainkodin johtaja suostui reportaasin tekemiseen sillä ehdolla, että henkilökunta saa lukea jutun etukäteen.

En halua, että tekstejäni yritetään viilata viestintäasiantuntijoiden komiteoissa. Yleensä näytän haastateltaville vain heidän omat sitaattinsa. Tässä tapauksessa tuntui siltä, että reportaasi jää tekemättä, ellen suostu vanhainkodin vaatimukseen.

Jätin mainitsematta, ettei asiavirheiden tarkistaminen anna oikeutta kirjoittaa juttuani uudelleen.

Pyysin henkilökuntaa hankkimaan dementiayksikön asukkaiden omaisilta luvat jutun tekemiseen.

 

Päivän aikana tein pari kolme kysymystä. Muuten vain istuin, katselin ja kuuntelin. Halusin kohtauksia, en lausuntoja.

Nauhoitan kaikki pidemmät haastatteluni, mutta reportaasikeikoilla tyydyn lehtiöön. Kirjoitan huutomerkkejä olennaisilta tuntuvien tapahtumien kohdalle. Käytän reportaaseissa vain vähän sitaatteja. Ne ovat yleensä lyhyitä. Niiden tarkoitus on luoda tunnelmaa, ei välittää tietoa.

Dementiayksikössä ei tapahtunut juuri mitään. En ollut huolissani. Kuukausiliitteen Ilkka Malmberg sanoi jossain haastattelussa sen suuntaista, että parhaat reportaasit syntyvät tylsyydestä. Se on aivan totta.

Odotteluni palkittiin. Yksiköstä löytyi seurusteleva pari, jolle oli edellisenä päivänä tullut riitaa. Illalla pariskunnan mies istui ja pohti, menisikö yöksi omaan huoneeseensa vai tyttöystävänsä luokse.

Tiesin, että voin lähteä kotiin. Jos laitos ei syttyisi yöllä tuleen, tästä tulisi juttuni vanhainkotiosuuden viimeinen kohtaus.

Kirjoitin lehtiööni kuusi huutomerkkiä ja ympyröin ne.

Kun teksti oli mielestäni täydellinen, annoin sen luottoeditoijani Paula Sallisen käsiteltäväksi.

Hän poistatti monta tarinan kannalta merkityksetöntä nollakohtausta ja muita älyttömyyksiä.

 

Lähetin tekstin dementiayksikön osastonhoitajalle. ”Toivoisin jutusta poistettavan kaikki asukkaiden ja henkilökunnan nimet sekä asukkaiden iät”, hän kirjoitti sähköpostissaan.

Olin pudota tuoliltani. Ilmoitin, että juttu on tehty omaisten luvalla, enkä aio poistaa nimiä. Tarinassa ei edes ollut mitään asukkaiden tai vanhainkodin kannalta kiusallista.

Sitten soitti vanhainkodin johtaja. Selvisi, että omaisilta oli kysytty lupa vain valokuvaamiseen, ei reportaasin tekemiseen.

Johtaja suostui välittämään soittopyynnön jutussa esiintyvien omaisille, jotta voisin kysyä lupaa jälkikäteen. Kolmen omaiset suostuivat, kolmen kieltäytyivät. Kukaan ei esittänyt kieltäytymiselleen järkevää perustetta.

Olikohan omaisia neuvottu suhtautumaan toimittajan pyyntöön tietyllä tavalla?

Keksin vanhuksille taiteilijanimet. Iät ja henkilökunnan nimet jäivät paikoilleen. Kuvateksteistä nimet poistettiin kokonaan.

Voi lukijaparkoja.

 

Seuraavana päivänä soitti kaupungin tiedottaja. Hän kertoi olevansa huolissaan siitä, ettei hoitotyön näkökulma tule jutussa riittävästi esiin.

Helvetin viestintäasiantuntijoiden komiteat.

– Voisiko sen viimeisen lauseen edes muuttaa muotoon: ”Seuraavana päivänä mummo muutti uuteen kotiin, ja hyvä niin”, tiedottaja ehdotti.

Ei voinut.

Ja hyvä niin.

 

Kuka?

  • Ville Grahn, 27, Jyväskylä. Väli-Suomen sanomalehtien Sunnuntaisuomalaisen toimittaja.
  • Muutamaa opintopistettä vaille filosofian maisteri. Pääaine yhteisöviestintä, koska ei kolmannellakaan yrityksellä päässyt opiskelemaan journalistiikkaa.
  • Aloittanut alalla 16-vuotiaana paikallistelevisiokanava TV Jyväskylässä. Keskisuomalaiseen keväällä 2005, ensin kesätoimittajaksi ja sijaiseksi uutistoimitukseen. Verkkotoimittajaksi syksyllä 2007, Sunnuntaisuomalaiseen vuoden 2009 alusta.
  • Päätti yläasteella ryhtyä television uutisankkuriksi. On tyytynyt kirjoitushommiin, koska lihaville ja s-vikaisille ankkureille on vain vähän kysyntää.
  • On päässyt työnsä puolesta Linnan juhliin, pornovideon kuvauksiin ja koulusurmien tapahtumapaikalle, ja sellainen on työssä parasta.

 

Vinkit

  • Vältä itsesensuuria. Kirjoitat palvellaksesi lukijoita, et mielistelläksesi juttujesi kohteita.
  • Älä pelkää palautetta. Tekstiviestipalstan tuohtuneet kirjoittajat tuskin edustavat lukijoiden suurta enemmistöä.
  • Harva kirjoitus huonontuu editoijan käsittelyssä.
  • Muista, että juttu ei ole pelkkää tekstiä. Arvosta kuvia ja muuta visuaalisuutta.
  • Älä aliarvioi uusia julkaisukanavia.
Kommentit