Me olemme aivan liian ihastuneita provokaattoreihin. Ei mene päivääkään, ettei joku julkisuudessa sanoisi suoria sanoja, puhuisi suutaan puhtaaksi, lataisi kovilla, uskaltaisi kärjistää tai mitä ilmaisua kulloinkin käytetään.
Se on hyvä väylä päästä mediaan. Marraskuun alussa Yle antoi reilusti tilaa satunnaiselle it-yrittäjälle, joka laukoi että Suomi on menetetty ja romahdus tulee. Onko asia näin ja miksi juuri häntä pitäisi kuunnella, se jäi epäselväksi. Aivan äskettäin Helsingin Sanomat kertoi, miksi muuan talousanalyytikko on nopeasti pompannut median suosioon – häneltä saa ”suoraa puhetta”. Toimittajat itsekin rustaavat räväköitä kommentteja somejakojen toivossa.
Provokaatioilla herätetään keskustelua, ja se on median tehtävä, me perustelemme. Ei herätetä, ainakaan keskustelun yleisessä merkityksessä. Loputtoman monesti on nähty, miten huutoon vastataan huudolla, aloittaja uhriutuu ja vastaaja turhautuu, molemmat leirit kaivavat poteronsa syvemmiksi ja jäävät odottamaan seuraavaa erää.
Väliin jäävä iso joukko pysyy yhä tiukemmin vaiti, ettei vahingossakaan joutuisi ristituleen. Keskustelun sijaan synnytetään kahtiajakoja. Googlatkaa vaikka fraasi ”halusin vain herättää keskustelua”.
Sitä luulisi, että provosointeja on mistä tahansa aiheesta ehditty heitellä ihmisiän tarpeiksi, joten milloin siirrytään herättelystä seuraaviin keskustelun vaiheisiin – aitoon ajatustenvaihtoon, omien mielipiteiden muokkaamiseen, ratkaisujen etsintään ja ehkä löytämiseen? Voisi olla aika.
Konsensuksesta ja kompromisseista sen sijaan on tullut pilkkasanoja, Kekkosslovakiaa, yya-Suomea.
Kummallista on sekin, että me ihastelemme provokaattoreissa heidän väitettyä kielellistä nokkeluuttaan, vaikka provosointi on lähes aina kliseistä, kuluneisiin stereotyyppeihin nojaavaa ja hirmustuttavan tylsää: vihreät ovat puunhalaajia, persut peräkamarijuntteja, ay-pomot mafiosoja. Suomi on DDR.
Mutta kulunutkin tykitys vaikuttaa ajatteluumme. Kun muuta ei juuri vaadita, niin sekä provokaattorit kuin me muutkin alamme pitää provosoivaa esitystapaa normina ja provojen sisältöä faktana. Konsensuksesta ja kompromisseista sen sijaan on tullut pilkkasanoja, Kekkosslovakiaa, yya-Suomea.
Vaikutuksia etikettiin ei tarvitse lähintä keskustelupalstaa kauempaa hakea, mutta sama ääripäätyyli on levinnyt politiikan huipulle saakka. Jos oma puolue saa kritiikkiä, kritiikin antajaa pitää heti syyttää vihapuheesta.
Vaikutuksensa voi olla Twitterilläkin, sillä 140 merkkiin hädin tuskin mahtuvat sanat toisaalta-toisaalta, mutta pistolle on aina tilaa.
Sisällöissä kärjistämisen näivettävä vaikutus näkyy vaikkapa talouskeskustelussa. Meille jankataan pääkirjoituksia myöten, että Suomi on suossa ja aivan Kreikka, vaikka Suomi on kansainvälisten kilpailukykymittausten kärjessä oleva vauras teollisuusmaa ja Kreikassa on 26 prosentin työttömyys sekä malariaa.
Onko Suomi muka fantastinen, kysytte. Tuskin, mutta miksi takertua provokaatioiden kahtiajakoihin. Ääripäiden välillä on hurjasti harmaasävyjä, miksemme ihastuisi välillä niihin?
