Kohdistuuko Suomen mediaan historiallisia hyökkäyksiä vai onko tilanne sama kuin ennenkin?
Itsensä analysointi akuutin tilanteen keskellä on yleensä mahdotonta. Vasta jälkikäteen näemme, onko jokin aika todella ollut käännekohta.
Mediaan kohdistuva julkinen epäluulo on silti kasvanut ja todennäköisesti jatkaa kasvuaan. Se ei kuitenkaan alkanut yhtäkkiä.
Kirjoitin Iltalehden vastaavana päätoimittajana vihapuhetta koskevan sisäisen ohjeistuksen lähes viisi vuotta sitten. Sen valossa ongelmat ovat aivan samoja kuin tuolloin. Vuonna 2018 ongelmiksi paikannettiin muun muassa palautevolyymin nopea kasvu poleemisissa uutisissa, oikeustoimilla uhkailu ja perusteettomat rikosilmoitukset, (vale)tilien luominen toimittajia vastaan suunnatun palautteen generoimiseksi sekä toimittajien tietojen julkaisu erilaisilla foorumeilla.
Ajassa uutta on, että hyvin vaikutusvaltaiset ihmiset, ennen kaikkea perussuomalaiset, pyrkivät metodisesti luomaan koko mediasta epäluotettavaa kuvaa. Ylen sisältöjä kohtaan on jo pidempään nähty hyökkäyksiä, tänä kesänä sama on kohdistunut myös Helsingin Sanomiin. Mitä tahansa HS, Yle tai vaikka sitten Iltalehti tekeekin, tämä epäluulon kylväminen tuskin loppuu pian. Riittää, kun katsomme Ruotsiin.
Niin sanottu vaihtoehtomedia tuli Ruotsiin voimalla jo lähes kymmenen vuotta sitten. Liikehdintä “perinteistä mediaa” vastaan voimistui ruotsidemokraattien nousun jälkeen ja kohdistui nimenomaan maahanmuutosta uutisointiin. Ilmiö on muuttunut maassa pysyväksi, ja osa ruotsalaisista tuntee peruuttamatonta epäluuloa mediaa kohtaan.
”Työyhteisössä ei saa tuntua pahalta, vaikka työhön voi liittyä hyvin ikäviä piirteitä.”
Toimitukset ovat joutuneet Ruotsissa käymään vuosia vakavaa sisäistä keskustelua siitä, miten toimittajia puolustetaan ja samalla miettimään, mikä osa yleisön kritiikistä on yhä relevanttia.
Eikä pohdinta ole rajoittunut toimituksiin. Tänä vuonna Ruotsissa annettiin lakiesitys – ruotsidemokraattien tukemana – siitä, että toimittajiin kohdistuvissa rikoksissa ammatti olisi rangaistuksen koventamisperuste, mikäli ammatilla on ollut yhteys rikokseen.
Vaikka lopullista analyysiä ei Suomen osalta ole, korostuu tänä syksynä johtamisessa kolme asiaa.
Ensimmäiseksi toimituksissa on pidettävä ilmapiiri, jossa päivittäinen työrauha säilyy ulkoisen metelin volyymistä riippumatta. Työyhteisössä ei saa tuntua pahalta, vaikka työhön voi liittyä hyvin ikäviä piirteitä.
Toisekseen on muistettava, että journalisteilla on muihin ammattiryhmiin verrattuna poikkeuksellisen hyvä mahdollisuus puolustautua julkisesti. Toisin on oikeuslaitoksen edustajilla, virkamiehillä, poliiseilla, opettajilla ja hoitohenkilökunnalla. Kaikkiin näihin voi kohdistua maalitusta ja uhkailua. Jokin taho voisi alkaa halutessaan kyseenalaistaa oikeuslaitosten ja virkamiesten puolueettomuutta niin kuin mediankin. Toimitusten tärkein tehtävä on yhä seurata, mitä maassa tapahtuu nimenomaan toimitusten ulkopuolella.
Ja kolmanneksi vaikka meteli olisi kova, voimme yhä pyrkiä tekemään työmme aiempaa paremmin ja monipuolisemmin, vastata tilaajien kritiikkiin niin avoimesti kuin mahdollista ja miettiä, olemmeko niin laadukkaita ja moniäänisiä kuin omat lukijamme haluavat. Tämä on vaikeampaa kuin ennen mutta tehtävissä.
