Teen tunnustuksen. Minusta on mukavaa istua toimittajien kanssa baarissa. Nuorena kesätoimittajana Savonlinnassa odottelin kärsimättömästi iltavuoron loppua, jotta pääsisin ravintola Majakan nurkkapöytään kuulemaan hurjia juttuja hurjista juttukeikoista. Paria vuosikymmentä myöhemmin Helsingissä olen huomannut toistuvasti päätyväni Painobaariin, Coronaan ja niiden nuukahtamisen jälkeen Rautatieaseman Bierhausiin päivittämään juoruja ja päivittelemään maailman tilaa.
Viimeistään ensimmäisen tuopin kohdalla keskustelu kääntyy media-alan nykytilaan. Ja juuri tämä puheenparsi minua suuresti kummastuttaa.
Sanomalehtiväellä on nykyään hämmästyttävän heikko itseluottamus. Somejätit ovat vieneet rahat ja startup-kääpiöt huomion. Digidenialismista on loikattu itseruoskinnan vaiheeseen.
Organisaatiot ovat kuulemma liian jäykkiä, eikä uutismedioissa osata olla riittävän ketteriä. Rohkenen olla tästä jyrkästi eri mieltä.
Toimialasta riippumatta yhä useampi yritys vannoo tekemisessään ketterien menetelmien nimeen. Ohjelmistoalalla niistä on tullut uusi normaali. Ytimessä on itsenäisesti toimiva yksilö, jolla on valta ja vastuu tehdä loppuasiakkaalle mahdollisimman hyvää työtä. Toimintatavoille on ominaista työskentely tiimeissä, päivittäiset palaverit ja kyky tehdä nopeasti muutoksia omaan työhönsä.
Hämmästyttävän moni ketterien menetelmien perusperiaate on ollut uutistyössä käytössä jo vuosikymmenten ajan.
Organisaatiot ovat kuulemma liian jäykkiä. Rohkenen olla tästä jyrkästi eri mieltä.
Toimitukset kokoontuvat vähintään kerran päivässä, toimittajalla ja valokuvaajalla on huomattavasti valtaa omassa työssään. Reagointinopeus muuttuneessa tilanteessa on suoranainen ylpeyden aihe, ja olennaisen kannalta tarpeettomien rönsyjen katkomista arvostetaan.
Ketteryydelle kriittistä mittarointiakaan ei enää väheksytä. Yhä useampi journalisti seuraa mielellään omien juttujen lukuaikaa ja niiden roolia uusien digitilaajien hankinnassa.
Väitän, että erittäin monessa luovuudestaan ja rivakkuudestaan ylpeässä ohjelmistotalossa ja mainostoimistossa väki yllättyisi, jos näkisi sen idea-toteutus-julkaisupäätös-tahdin, jolla nykytoimituksissa tehdään töitä.
Suurimmat sanomalehdet voivat julkaista päivittäin eri kanaviin noin 150 ihmisen tekemää juttua. Huomattavasti pienemmällä väkimäärällä toimivat maakuntalehdet tekevät useita kymmeniä omia juttuja vuorokaudessa.
Paikallislehdet ne vasta ketteriä ovatkin. Muutaman hengen toimituksissa kirjoitetaan ja kuvitetaan kymmeniä juttuja viikoittain. Uusien näkökulmien miettimisen lomassa lähetetään suoraa videokuvaa kunnanvaltuuston kokouksista, päivitetään sosiaalista mediaa ja keitetään illan lukijailtaan kahvit itseleivottujen kanelipullien seuraksi. Vastaava määrä luovaa työtä tehdään myös huomenna ja varmasti myös ylihuomenna.
Toimitusten nykyarki täyttää ketteryyden tunnusmerkit. Mutta silti välillä tuntuu, että yksi tärkeä yksityiskohta asiassa unohtuu. Se on suhtautuminen liiketoiminnan eli ihmisen käyttäytymisen muuttumiseen.
Ketterien menetelmien filosofian keskeisin kulmakivi kun on se, että mieluummin vastataan muutokseen kuin vastustetaan sitä. Tässä asiassa erot toimitusten sisällä ovat suurempia kuin toimitusten välillä. Haluan jatkossakin juoda olutta journalistien kanssa. Siksi toivon, että muutokseen myönteisesti suhtautuvia yksilöitä on enemmän kuin jääriä.