Sulje

 Riitta Raatikainen

Mikä kellarissa oikein haisee?

Tällä kertaa kissan nosti pöydälle Savon Sanomien uutispäällikkö Riitta Raatikainen, joka tekee väitöstutkimusta dokumentaarisesta valokuvasta.

Opetusministeriö on käynnistänyt työt journalistisen kuva-arkiston perustamiseksi. Toteutuessaan arkisto säilyttää lehtikuvia niin kuin kansallisaarretta kuuluukin – ja avaa ne tulevaisuuden käyttöön.

Valokuva-arkistot ovat kuin vanhoja rakennuksia. Toisten mielestä ne ovat arvokkaita ja ainutlaatuisia. Niitä halutaan hoitaa, käyttää ja siirtää uusille sukupolville.

Toisten mielestä kaikki vanha on syvältä, eli olisi pitänyt hävittää pois ajat sitten. Ellei ole jo hävitettykin. Kyllä on, voi monen mediatalon väki enemmän tai vähemmän ylpeänä todeta.

Kaikkea ei voi säilyttää, eihän? Arkistoja pitää siivota, ja siihen tehtävään ovat kesärit ja tettiläiset sopineet aina parhaiten. Nuorina he tietävät, mikä lähimenneisyydessä on olennaista.

Sitä paitsi, elämässä sattuu kaikenlaista, kuten vesivahinkoja ja yrityskauppoja. Sattuu sitä kuvaajille itselleenkin – suursiivouksia, avioeroja ja kuolemantapauksia. Niiden myötä päätyy aina vähintään muutama laatikollinen valokuvia jätelavalle tai pannuhuoneeseen.

 

2000-luvun alussa valokuvataiteen museon erikoistutkija Jukka Kukkonen selvitti  kuvatoimistojen ja kustantamojen arkistotilannetta. Hän kävi läpi 26 yritystä. Niiden kokoelmissa oli  yli 50 miljoonaa kuvaa ja negatiivia. Muualla on lisää.

Valtaosa lehtikuvista on 1960–1990-luvuilta. Vanhempia löytyy niukasti, sillä ennen offset-kautta lehdet arkistoivat pääasiassa kuvalaattoja. Painotekniikan muuttuessa niistä tuli romumetallia.

Uusin kuvakerros on tallennettu digitaaliseen muotoon. Se karttuu nopeasti, ja senkin kanssa on tehtävä paljon työtä. Samaan aikaan arkistokellareiden vanhat originaalit katoavat aivan itsestään.

Vedokset kellastuvat ja negatiivit sumentuvat. Monet niistä kehitettiin aikanaan kovassa kiireessä ja milloin missäkin, kuten hotellien vessoissa. Ei siinä ehtinyt 2100-luvun kulttuurihistoriallisia tarpeita ajattelemaan.

Yksittäisten kuvien tuhoa voi hidastaa pakastamalla negatiivit, kunnes ne ehditään digitoida.

Kuka ehtisi seuloa, pakastaa, digitoida ja taustoittaa edes tärkeimmät esimerkiksi sanomalehti Karjalaisen neljästä miljoonasta negasta?

 

Eduskunta päätti viisi vuotta sitten, että valtion on järjestettävä kulttuurihistoriallisesti arvokkaille lehtikuville pysyvä säilytyspaikka. Siitä lähti liikkeelle journalistinen kuva-arkisto, jonka toimintaa opetusministeriö, valokuvataiteen museo ja museovirasto nyt valmistelevat.

Ovia ei ole vielä avattu, eikä lopullinen osoitekaan taida olla tiedossa. Ei siis kannata tilata rekkaa tyhjentämään kellaria, vaikka omassa arkistossa haiskahtaisikin tekemättömälle työlle.

Edessä on monta kysymystä tekijänoikeuksista, tietosuojasta, kuvien käytöstä ja rahasta. Ne kaikki voidaan ratkaista, jos tahtoa riittää. Niihin voi myös koko hanke kariutua.

Tätä mahdollisuutta ei kannattaisi sössiä. Muuten jätelavalla tulee taas ahdasta.

Kommentit