On kahdenlaisia toimittajia: niitä, joilla merkit riittävät ja niitä, joilla ei millään.
Itse kannan jälkimmäistä ristiä.
Vuodesta toiseen mangun tuottajalta tai tuotannolta lisää merkkejä, vaikka tiedän, että niitä tuskin heruu. Se taas on lopulta kaikkien etu: hengittävä taitto ja visuaalisesti toimiva kokonaisuus eivät kestä äärimmäisiä tekstimassoja. Yleensä myös itse tekstiä tiivistys parantaa. Ja kun sanon yleensä, tarkoitan, että lähes aina. Se on kuitenkin jälkiviisautta. Mankumisvaiheessa siitä on joka kerta eri mieltä.
Kliseisesti ilmaistu sydänkäpyjen tappaminen on aina yhtä vaikeaa.
Koulussa leveiltiin sillä, että äidinkielen aine saattoi olla kokonaisen vihkon mittainen, ehkä useammankin. Taisi siitä saada tunnustustakin. Mitä enemmän, sitä ahkerampi, luultavasti arvostelunumerotkin viestivät.
”En tiedä, miksi toiset kipuilevat merkkirajojen kanssa vähemmän kuin toiset. Ehkä heillä on kurinalaisempi mieli.”
Yläasteen äidinkielen tunnilta muistan oman, riipaisevaksi tarkoitetun tarinani vangin kokemuksista venäläisessä vankilassa. Riipaisevuuden todenmukaisuuteen en tahtoisi palata (mitään lähteitä ei ollut käytössä), mutta ainakin aine oli pitkä. Silti se piti lukea luokan edessä. Ehkä usko runsauteen sai vahvistusta jo silloin. Perusteellisuudesta palkittiin myös muiden aineiden kokeissa, joissa paperille oli tapana ryöpsäyttää kaikki, minkä aiheesta tiesi.
Nykyisin koulussakin luultavasti korostetaan tiivistämisen taitoa. Tapasin työn merkeissä hetki sitten yläkoulun äidinkielen opettajan ja oppilaita, jotka puhuivat näkökulman rajaamisen merkityksestä.
Ajattelin, että siinäpä taito, joka koulun pitäisin opettaa. Etenkin tietoähkyisinä nykyaikoina. Siitähän toimittajan työssäkin on kyse. Tiukka rajaaminen on vaativaa, kun mieli rönsyää eikä yksinkertaisia totuuksiakaan ole.
Sitä en tiedä, miksi toiset kipuilevat merkkirajojen kanssa vähemmän kuin toiset. Ehkä heillä on kurinalaisempi mieli. Ehkä heidän ajatuksensa pysyvät helpommin raiteella, jolle ne on lähettänyt eivätkä hairahdu niihin kaikkiin muihin kiinnostaviin ja olennaisiin tietoihin, joita prosessin mittaan paljastuu. Tai ehkä heidän lähestymistapansa on vähemmän kerronnallinen ja enemmän suoraviivainen.
Kiinnostamaan houkuttelevat yksityiskohdatkin syövät merkkejä.
Ei tiivistys toki aina tee autuaaksi. On syynsä sille, miksi oikeasti pitkiä juttuja kirjoitetaan ja miksi niitä myös innolla luetaan. Silloin tekstilajin täytyy kuitenkin olla hyvin hallussa. Pidennetty uutisteksti ei kanna pitkänä juttuna. Ei löperö maisemakuvauskaan. Mukaan kuvioihin tulevat entistä laajempi taustatyö, havainnointi, tarinallisuus ja huolella muotoiltu rakenne. Edelleen ytimessä on myös valinta: näkökulman ja juttuun asti tuotujen yksityiskohtien.
Siirryin vastikään lähes kymmenen vuoden viikonvaihdetoimittamisen jälkeen tekemään uutisia.
Mahdolliset merkkimäärät jotakuinkin puolittuivat. Se voi kieltämättä olla piinaavaa, mutta myös virkistävällä tavalla haastavaa. On oikeasti karsittava. On oikeasti päätettävä tiivis näkökulma. On oikeasti oltava valmis luopumaan jostain, jos tahtoo pientä tarinallisuutta mukaan. On pystyttävä teurastamaan entistä enemmän darlingseja. Se tekee ihmiselle – tai ainakin toimittajalle – hyvää.
