Sulje

Melkein unohdettu juttu

Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen toimittaja Unto Hämäläinen. Kuvaaja: Touko Hujanen

Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen toimittaja Unto Hämäläinen. Kuvaaja: Touko Hujanen

Maanantaina 7. kesäkuuta talouslehti Financial Times julkaisi Björn Wahlroosin haastattelun. Hän rohkeni ääneen epäillä, onko meillä varaa pitää yllä nykyistä sosiaaliturvaa ja nosti esimerkiksi yksihuoltajien ja rikkinäisten perheiden tukemisen.

Olin todennäköisesti ainoa suomalainen, joka oli vilpittömän iloinen pankkiirin räväkästä lausunnosta – omista itsekkäistä syistäni. Haastattelu nimittäin auttoi minua ulos pahasta juntturasta, johon olin juuri sinä aamuna joutunut, kun olin yrittänyt kirjoittaa Björn Wahlroosista.

Kuukausiliitteen esimies Lauri Malkavaara oli kevättalvella ehdottanut, että kirjoittaisin jutun Wahlroosista. Idea tuntui heti hyvältä. Sovimme, että tekisin sen Kuukausiliitteen heinäkuun numeroon ja aloittaisin kirjoittamisen jo toukokuun puolella. Ensin piti kuitenkin saada valmiiksi kirjoitus Matti Vanhasen takinkäännöksistä.

 

Aluksi oli ratkaistava, millaisen jutun Wahlroosista kirjoittaisin. Haastattelua ei voinut tehdä, sillä Wahlroosia oli Kuukausiliitteeseen haastateltu joulukuussa 1987. Ei ollut syytä lähteä heti 22 vuoden jälkeen tekemään toista haastattelua.

Henkilökuvaa en olisi pystynyt tekemään, sillä en tunne häntä. Pelkästään muiden ihmisten arvioiden pohjalta ei ole syytä lähteä kirjoittamaan henkilökuvaa.

Kokonaisarviota Wahlroosin taloustaidoista en liioin olisi kyennyt tekemään. Se olisi vaatinut vuosien tai pikemminkin vuosikymmenten taloustoimittajakokemusta, jota minulla ei ollut.

Onneksi olin kuitenkin seurannut tiiviisti Wahlroosin poliittisia puheenvuoroja. Ensimmäisen kerran olin kirjoittanut hänestä marraskuussa 1984. Neljännesvuosisadan mittaisen seurantani arvioin kohtuullisen riittäväksi pohjaksi, jota voisin huolellisella arkistotyöllä täydentää.

Käytöstapani arkistoissa ovat lähinnä masokistisia.

Erityisesti nautin viiden tunnin sukelluksista: kuulokkeet asetetaan korville, puhelimet suljetaan ja työpöydän kulmalle liimataan keltainen lappu, jossa lukee Hiljaisuus!

 

Kesäkuun 7. päivään mennessä sukellusvaihe oli ohi. Materiaalia oli kirjan verran, siis tolkuttoman paljon, ja juttukin oli sähkösykäyksinä päässäni, mutta se ei vain suostunut tulemaan sieltä ulos. Tarvittiin ärsyke, ja kuin tilauksesta Wahlroos antoi FT:lle sen haastattelunsa.

Kansakunta siitä pöyristyi, mutta minä ilahduin. Junttura aukesi. Hyvä Nalle!

Mielipidepalstat täyttyivät kiukkuisista kirjoituksista. Sain niistä paljon virtaa omaan kirjoitustyöhöni, joka kesti neljä pitkää päivää. Ei tämä ollutkaan pelkkää homeista arkistotyötä, kuten olin välillä luullut.

Jutun edetessä kävin taustakeskusteluja Wahlroosia tuntevien kanssa.

Opiskelutoveri, entinen työkaveri ja metsästäjäystävä saivat kertoilla omia näkemyksiään. Se oli tarpeen tuntuman saamiseksi, vaikka kirjoitus perustuikin julkisiin esiintymisiin ja julkaistuun aineistoon. Halusin korostaa tätä puolta ja siksi mainitsin siteerattujen juttujen kirjoittajien nimiä.

Nauroin makeasti, kun löysin vuodelta 1995 toimittaja Mikael Pentikäisen tekemän Wahlroos-kuulustelun. Sitä piti siteerata. Muistin, miten tuohtunut nuori Pentikäinen oli silloin ollut Wahlroosin nuivasta käytöksestä.

Koko kirjoitusprosessin ajan juttu lyheni. Lopulta siitä jäi jäljelle pelkkä tynkä, kuvineen vain seitsemän Kuukausiliitteen sivua. Melkein itketti. Niin paljon jäi kertomatta.

Jutun loppuun heitin uuden haasteen Wahlroosille. ”Nyt – jos koskaan – Björn Wahlroosin pitäisi mittauttaa sanansa poliittinen paino. Demokratiassa se tapahtuu asettumalla ehdokkaaksi vaaleissa.”

Ehdotus oli harkittu provokaatio, wahlroosmaista pään aukomista.

 

Editoija Lauri Malkavaara, taittaja Jukka Pylväs, kuvittaja Matti Pikkujämsä, oikolukija Jussi Metsola ja kuvatoimittaja Juha-Pekka Laitinen tekivät parhaansa jutun eteen.

Malkavaara keksi sille nimen ”Maailman vahvin Nalle” ja sorvasi ingressin: ”Björn Wahlroos on jo 30 vuoden ajan yrittänyt rikastua ja soittanut samalla suutaan”.

Jaoin paketin kolmeen osaan. Pääjuttua kehysti viisikymmentä Björn Wahlroosin sitaattia vuodesta 1969 alkaen, ja sen lopussa julkaistiin vielä toimittaja Niklas Herlinin, professori Markku Kuisman ja kansanedustaja Erkki Tuomiojan arviot Wahlroosin roolista yhteiskunnallisena keskustelijana.

Tein lausunnoista vielä lyhyen version nettiin odottamaan Kuukausiliitteen ilmestymispäivää ja ehdotin, että netissä julkaistaisiin myös Jouni K. Kemppaisen neljä vuotta sitten tekemä kertomus Philip von Knorringista, kartanonsa Wahlroosille menettäneestä ja köyhtyneestä aatelismiehestä. Se toteutui.

 

Kaiken piti olla täysin kunnossa, kun lähdin juhannuksena lomalle. Kuukausiliitteen ilmestyessä lauantaina 3. heinäkuuta huomasin, ettei näin ollut. Yksi taittovedokseen tehty pieni korjaus oli mennyt pieleen. Se harmitti perfektionistia.

Liitteen jälkeen avasin Helsingin Sanomat. Olin hiljaa mielessäni toivonut, että sanomalehti olisi kelpuuttanut uutisetusivulleen kahden rivin mittaisen vinkin juttuuni. Se osoittautui turhaksi toiveeksi.

Onneksi lomapäivän aamuna paistoi aurinko. Kävelin rantaan, riisuin paidan ja otin kumitossut pois. Juoksin paljain jaloin kilometrejä pitkin kaunista hiekkapengertä aivan veden rajassa. Unohdin koko jutun, kunnes puhelin soi.

Kuka?

  • Unto Hämäläinen, 56, Helsinki. Naimisissa, kaksi aikuista lasta. Harrastaa uintia, pyöräilyä ja hiihtoa. Yhteiskuntatieteiden maisteri 1979. Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen toimittaja vuodesta 2001, sitä ennen politiikan toimittaja vuodesta 1983 ja HS:n politiikan toimituksen esimies 1994–2001.
  • UKK-tiedepalkinto 2005, hävinnyt ehdokas Vuoden journalistiksi Bonnierin kilpailussa 2007, voitto Sanomalehtien Liiton Paras juttu -kilpailussa 2008 (politiikan juttujen sarja), Suomen Kuvalehden journalistipalkinto 2008, voitto Helsingin Sanomien 120-vuotisjuhlakirjoituskilpailussa 2009.
  • Mitä-Missä-Milloin-kirjan avustaja vuodesta 1991. Julkaissut kymmenkunta kirjaa, joista viimeinen on vuonna 2009 ilmestynyt Rupatellen Eurooppaan – Euroklubin historia. Pitänyt Perässähiihtäjä-blogia presidentinvaaleissa 2006, eduskuntavaaleissa 2007, kuntavaaleissa 2008 ja eurovaaleissa 2009.
  • On ollut sananvapauden ja demokratian kannalla pienestä pitäen, mutta monissa muissa asioissa kääntänyt takkiaan.

 

Vinkit

  • Ei kannata opettaa muita toimittajia.
  • Ei kannata neuvoa poliitikkoja.
  • Ei kannata opastaa yritysjohtajia.
  • Toimittajan työssä saa todellisuudessa aikaan vain kaksi tuntia vuorokaudessa. Muu aika kannattaa käyttää aputyöhön ja käpsehtimiseen.
  • Lepää aina kuin vain voit. Lepoa ei tässä työssä saa elinaikanaan riittävästi.
  • Jos olet vanha, tue nuorempia toimittajia. Jos olet nuori, suhtaudu vanhempiin toimittajiin lempeällä huumorilla, vaikka kuinka hatuttaisi.
Kommentit