Tilaa Lehti!

Media käyttää toistuvasti poliisin tilastoja, vaikka jo 200 vuotta sitten ymmärrettiin, että ne kuvaavat huonosti rikollisuuden määrää

Tyypillisin ansa ovat poliisin tilastot lapsiin kohdistuvista seksuaalirikoksista.

Näkökulmat

Kirjoittaja on STT:n rikos- ja oikeustoimittaja, joka kirjoittaa Suomen Lehdistössä uutistyöstä ja rikosjournalismista.

Rikollisuuden määrä kiinnostaa mediassa ja hyvästä syystä. Ideaalitilanteessa voisimme kertoa ihmisille, kuinka paljon pahaa tapahtuu. Rikosten määrän tarkka selvittäminen ei kuitenkaan ole yksinkertaista. Ei ole olemassa mittatikkua, jonka voisi aina halutessaan tökätä rikollisuuteen, ja lukea siitä ajantasaiset luvut eri rikostyypeistä.

Kriminologian professori Janne Kivivuori kertoo kirjassaan Discovery of Hidden Crime, että ensimmäiset viralliset rikostilastot julkaistiin 1820-luvulla Ranskassa. Samaan aikaan tutkijat ymmärsivät niiden ongelmallisuuden. Tajuttiin, että viranomaisten rekisterit kuvaavat vain sitä osaa rikollisuudesta, joka tulee kontrollin piiriin.

Kivivuoren mukaan ”kontrollivalli” onnistuttiin murtamaan reilun sadan vuoden jälkeen. Sosiologi Austin L. Porterfield esitteli 1940-luvun alussa itse ilmoitetun rikollisuuden tutkimuksen, jossa ihmisiltä kysytään anonyymisti heidän rikoskäyttäytymisestään.

Toinen rikollisuutta mittaava kyselytutkimusmenetelmä on uhritutkimus, jossa lomakkeen kysymykset koskevat rikoksen uhriksi joutumista. Suomessa ensimmäinen rikosuhritutkimus toteutettiin vuonna 1945, kerrotaan Kivivuoren ja muiden suomalaiskriminologien kirjassa Kriminologia.

”Järjestäytyneen rikollisuuden mittaaminen taas on todennäköisesti mahdollista vain poliisin rikostiedustelun muun tiedustelutoiminnan kautta.”

Virallisten tilastojen sopimattomuus kokonaisrikollisuuden kuvaajaksi on siis ollut tiedossa jo 200 vuotta. Parempi metodi ja sen tarjoamaa dataa on ollut tarjolla vuosikymmeniä. Siitä huolimatta mediassa on toistuvasti juttuja, joissa rikollisuuden kehitystä kuvataan rekisterilähteiden avulla.

Ehkä tyypillisin ansa ovat poliisin tilastot lapsiin kohdistuvista seksuaalirikoksista. Niiden kohdalla ilmi tulleiden tapausten käyrä osoittaa uhkaavasti oikealle ylös, ja tilastojulkistuksista uutisoidaan harhaanjohtavasti kuin kasvu olisi tapahtuneissa rikoksissa. Kuitenkin asiantuntijoiden mukaan rikosilmoitusten lisääntyminen kertoo enemmänkin siitä, että yhä useampi tapaus tulee poliisin tietoon ­­– niistä ilmoitetaan herkemmin ja poliisin kyky paljastaa rikoksia on tehostunut.

Lisäksi suurin osa lapsiin kohdistuvista seksuaalirikoksista ja yleensä väkivallasta on piilorikollisuutta. Esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) kouluterveyskyselyn mukaan vain joka neljäs seksuaalisen häirinnän tai väkivallan kohteeksi joutunut kahdeksas- ja yhdeksäsluokkalainen kertoi tapahtuneesta aikuiselle. Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin rikosuhritutkimusten mukaan vuosina 2013–2020 väkivallasta ilmoitti poliisille vain 10–13 prosenttia 15–74-vuotiaista uhreista.

Vaikka pääosin viralliset tilastot eivät sovi kuvaamaan kokonaisrikollisuutta, on myös rikostyyppejä, joissa viranomaisten tilastot ovat hyvä tai ainoa tietolähde. Esimerkiksi Suomessa tapahtuneista henkirikoksista lähes jokainen tulee poliisin tietoon. Järjestäytyneen rikollisuuden mittaaminen taas on todennäköisesti mahdollista vain poliisin rikostiedustelun muun tiedustelutoiminnan kautta. Jengeissä tai terroristisoluissa tuskin vastataan kovin innokkaasti yliopistojen kyselyihin.

Lisää aiheesta

Uusin lehti

Tilaa uutiskirje

Varmista, että pysyt kärryillä, ja tilaa Suomen Lehdistön uutiskirje. Viikoittaisessa kirjeessä kerromme media-alan uusista kokeiluista, hyvistä käytännöistä, ilmiöistä ja sen, missä nyt mennään.