Ajatuksiani paperilla. Kokemuksiani musteessa. Sanojani lainausmerkeissä.
Kirjoitan, siirrän ajatukseni paperille. Kirjoittaminen ei ole vaikeaa. On vaikeaa päättää, mitkä ajatukset valita ja miten ne paperille toistaa. Tuntuu tärkeämmältä ajatella ja miettiä kirjoitusta, kuin kirjoittaa.
Mietin usein, mitä kirjoitan. Vaikka minun ei tarvitsisi kirjoittaa mistään, saatan vaikkapa bussissa pohtia, miten tekisin tekstiä jostain tietystä aiheesta.
Ja välillä, kun koen jotakin erikoista, saatan löytää itseni pohtimasta, miten muotoilisin tapahtumat paperille. On jollakin tavalla vapauttavaa ajatella kertovansa asiat muodollisesti, säilyttävänsä ja jakavansa ne. Hyvin harvoin kirjoitan näistä kokemuksista oikeasti mihinkään. Niistä on kuitenkin hyvä ammentaa tekstiä, kun sitä joskus tarvitaan.
Kun alan kirjoittaa, minulla on usein jo näkemys siitä, millainen tekstistä tulee. Välillä siitä ei ole aavistustakaan. Näkemys ei aina tunnu kovin tärkeältä, silloin se syntyy aikanaan. Täytyy vain miettiä, mitä tekstin on tarkoitus kertoa ja mikä on sen sanoma.
Loppu yleensä syntyy kynäillessä. Kun kirjoitan, en yleensä mieti sanaa, joka juuri syntyy paperille. Enkä usein edes seuraavaa. Mietin yleensä sanoja ja lauseita, joita kirjoitan meneillään olevan virkkeen jälkeen. Tekstiä syntyy koko ajan ja kirjoittaminen tuntuu luontevalta.
Näin kirjoitus on kuin shakin peluuta. Pelaan aina muutaman siirron edessäpäin.
Kuulin ensimmäisen kerran Luetko sinä? -kampanjasta koulussa, äidinkielen tunnilla. Kiinnostukseni heräsi. Pidänhän kirjoittamisesta ja kampanjassa oli myös hienot palkinnot.
Kuultuani novellin äidinkielen opettajani lukemana, se tuntui aluksi vaikealta. En oikein ymmärtänyt sitä. Keskustelimme tunnilla pitkään novellista. Suurin keskustelun aihe oli, mikä novellissa esiintynyt PI-virus on. Olihan se tärkeä kysymys.
Kun aloin tehdä arvostelua, luin novellin ensin uudelleen läpi. Kertasin ja pohdin sitä vielä jonkin aikaa. Yleensä haluan aina aloittaa kirjoittamalla lyhyitä, ytimekkäitä lauseita kirjoituksen aiheesta. Niin tein arvostelussakin. Aloitettuani kirjoittamisen, tekstiä alkoi syntyä. Yritin etsiä novellin tärkeimmät kohdat ja analysoida ne.
Sen jälkeen minun oli ratkaistava vielä eräs ongelma. Arvostelussa piti olla vain noin 1500 merkkiä. Tekstini pituus oli siinä vaiheessa noin kaksinkertainen. Huomasin jaaritelleeni samasta aiheesta useammalta näkökulmalta. Koska kirjoituksessa oli näin ollen paljon turhaa, oli jokseenkin helppoa karsia se lyhyemmäksi.
Lause lausutaan tänään, unohdetaan huomenna. Näin käy myös useille ajatuksille ja tunteille. Kirjoittaminen on tapa säilyttää ajatuksia, tunteita ja tekoja. Keino ikuistaa.
Kuka?
- Heikki Suominen, 14, Tampere. 8-luokkalainen Sammon yläkoulussa.
- Kirjoitan koulussa äidinkielen ja viestinnän tunneilla. Äidinkielessä kirjoitan yleensä analyyseja ja fiktiivisiä tarinoita. Viestinnässä kirjoitamme usein lehtijuttuja ja muuta vastaavaa.
- Voitin valtakunnallisen Luetko sinä?-kampanjan arviollani Siri Kolun novellista ”Pelko ihmisissä”.
- Harrastan koskettimien, kitaran ja Saarijärven kanteleen soittoa, partiota ja kungfua.
Vinkit
- Älä rajoita kirjoittamista vain tietokoneen ääreen tai haastatteluihin. Etsi hyviä ideoita teksteihin myös tavallisten ihmisten teoista ja reaktioista sekä ilmauksista.
- Pyri kirjoittamaan jatkuvalla syötöllä, jotta lopputuloksesta tulisi mahdollisimman menevä. Turhia jaaritteluja ja tarpeettomia kohtia voi karsia myös jälkikäteen.
- Mikäli asiaan tuntuu olevan vaikea päästä sisälle, keskustele siitä jonkun kanssa. Se auttaa ajattelemaan laatikon ulkopuolelle.
> Kirjailija Siri Kolu kertoo, miten Pelko ihmisissä -novelli syntyi ostikolla Tarinan kesytystä.