Yksi maamme älyllisesti köyhimmistä somekohuista käytiin kansakunnan keskustellessa Guggenheimista. Suomalaisten inhon USA:laista ketjumuseota kohtaan sai kokea etenkin Helsingin taidemuseon silloinen johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén. Kepin nokkaan nostettiin televisiohaastattelu, jossa hän puolusti uutta taidemuseota ja visuaalisen lukutaidon tärkeyttä varsin värikkäin kielikuvin.
Hän kuvaili, miten ”alfabeettiseen kommunikaatioon pohjautunut Gutenbergin galaksi horjuu”. Museon kiihkeät vastustajat jakoivat videota ahkerasti kuin osoittaakseen, miten kummallisia ja elämästä vieraantuneita Guggenheimin kannattajat ovat. Mikä galaksi? Kuka Gutenberg? Katsokaa nyt, mikä toope!
Villiintyneet kyläläiset saivat haluamansa. Museota ei tullut, ja mokoma galaksimies saatiin karkotettua Yhdysvaltoihin asti. Höhöttelyn keskellä kukaan ei pysähtynyt pohtimaan sitä, mitä meille yritettiin sanoa. Että olisimme siirtymässä kirjoitetulta aikakaudelta takaisin visuaaliselle ajalle?
Mitä jos se onkin juuri noin? Merkkejä moisesta on ainakin helppo löytää. Tekstipohjaiseen käyttökokemukseen nojannut Nokia hävisi visuaalisesti vahvalle Applelle oikeastaan ilman taistelua. Kuvan voimaan luottava Instagram on nousemassa maailman suosituimmaksi sosiaaliseksi mediaksi.
Gallen-Kallela-Sirén kuvaili tekstiin pohjautuvan galaksin horjuvan jalkojemme alla. Mitä tapahtuu horjumisen jälkeen? Galaksi räjähtää. Miten se räjähtää? Siten, että galaksin tähdet paisuvat ensin äärimmilleen, punaisiksi jättiläisiksi. Kasvettuaan satakertaisiksi niistä loppuu puhti, ja ne romahtavat valkoisiksi kääpiöiksi.
Gutenbergin galaksi totisesti kasvaa ja pullistuu. Kirjoitetun tekstin määrä tuntuu satakertaistuvan vuosi vuodelta. Maailmassa tuotetaan nyt tukahduttavan paljon tekstiä. Monesta asiasta maailmassa voi olla pulaa, mutta kirjoitetun sanan saralla elämme typerryttävässä yltäkylläisyydessä.
Klassisten uutismedioiden alati kiihtyvän tarjooman lisäksi sosiaaliset mediat vyöryttävät luettavaksi asiantuntijabloggauksia, kommentteja, mielipiteitä, vastamielipiteitä kommentteihin, kannustusta tilata lisää tekstiä uutiskirjeenä. Viesti siitä, että jokainen on media, on totisesti mennyt perille.
Voisiko napakan kokoisista paikallislehdistä ottaa mallia? Onko isojen lehtien päivittäisellä palstamillimäärällä väliä lukijalle tai mainostajalle?
Tekstitulva kasvaa tulevaisuudessa etenkin markkinoinnissa. Viestintäyhtiö Burson-Marstellerin tekemän tuoreen tutkimuksen mukaan peräti 87 prosenttia suomalaisyrityksistä aikoo lisätä panostuksiaan sisältömarkkinointiin. Eli pääosin tekstiin. Tämä kiristää entisestään kilpailua ihmisten ajasta, mikä on hyvä huomioida mediataloissa. Pitää tarjota parempaa sisältöä kuin mihin mainostajat pystyvät.
Mutta voisiko uutismedia pohtia radikaalimpia keinoja? Mitä jos hillittömään tekstitulvaan vastattaisiin määrällisellä niukkuudella? Mitä jos julkaistaisiin vähemmän, mutta parempaa?
Ajatus on inhottava, onhan sanomalehdistössä perinteisesti ihailtu suuruutta ja paksuutta. Hesarin väki ihan herkistyy muistellessaan lehden mahtivuosia, jolloin aviisi oli niin iso, ettei sunnuntainumero enää meinannut mahtua kerrostalojen postiluukuista sisään.
Vastaavasti paikallislehtiä on aina ivattu ohuudesta. Aivan toisen auton perään tehtyä parkkeeraamista kuvaillaan tilanteeksi, jossa ”puskureiden väliin olisi mahtunut paikallislehden koko vuosikerta”.
Väitän, ettei paikallislehtien ohuus ole tilaamisen esteenä. Enemmän – ja aiheellista – kritiikkiä tulee, jos läheiseksi koettu väline julkaisee liikaa alueeseensa kuulumattomia täytejuttuja.
Voisiko napakan kokoisista paikallislehdistä ottaa mallia? Onko isojen lehtien päivittäisellä palstamillimäärällä väliä lukijalle tai mainostajalle? Onko lehdillä tutkimustietoa onnistuneeseen kuluttajakokemukseen vaadittavasta tekstin määrästä?
Mitä jos horjuvan galaksin aikakaudella voittava kaava onkin määrän sijaan tinkimättömän tiivis ja kunniantuntoinen laatu?
> Lue Suomen Lehdistön pääkirjoitus samasta aiheesta.
