Aamulehti julkaisi marraskuussa toimittajan rekrytointi-ilmoituksen. Sen mukaan palkattavan toimittajan edellytetään juttuprojektissaan kysyvän ensimmäiseksi, ”mitä lisäarvoa ja iloa tämä tuottaa maksavalle asiakkaalle”.
Ilmoitus on poikkeuksellinen. En ole aiemmin törmännyt rekryyn, jossa korostetaan lattiatason roolissa asiakasymmärrystä. Tekeminen on keskittynyt mainostajiin ja lukijoihin, mutta asiakkaista ei juuri toimituksissa keskustella.
Asiakkuuksien hahmottaminen on tärkeää, koska asiakkuusjohtaminen tarjoaa keinoja vahvistaa tulovirtoja.
Eniten tuloja tuovaa asiakasta palvellaan parhaiten ja loput toiminnoista skaalataan vähemmän tärkeiden ryhmien mukaan. Ansaintalogiikka rakennetaan tästä lähtökohdasta. Perinteisesti mediayritykset ovat pyrkineet palvelemaan mahdollisimman laajaa lukijajoukkoa.
Tampereen yliopiston mediajohtamisen maisteriohjelmassa tarkastetun graduni johtopäätös oli, että yleisin toimitustyön johtamisessa esiin tuleva yleisörooli on yhä lukija.
”Yksi esimerkki tähän suuntaan vievästä kehityksestä ovat Vauvan ja Meidän Perheen tilaajilleen tuottamat vanhemmuuden verkkokurssit.”
Lukijat ovatkin pitkään muodostaneet suurimman tulolähteen kohderyhmänä, joka on myyty mainostajille.
Vuoden 2008 taantuma kuitenkin käänsi sanomalehtien tärkeimmän asiakkaan mainostajasta tilaajaksi. Tämä muutos ei silti näy toimitusten johdon tavassa puhua sisältöjen kohderyhmistä ja asiakkaista. Journalismia tehdään edelleen lukijalle, ei asiakkaalle.
Palvelunäkökulman vahvistaminen korostuu kilpailutekijänä. Oletettavasti lukijan ja tilaajan arvostamat sisällöt ovat erilaisia. Tilaaja odottaa vastinetta rahalleen.
On tarjottava jotakin ainutlaatuista, kuten Helsingin Sanomien Musta laatikko ja suorat kulttuurielämyslähetykset.
Yksi esimerkki tähän suuntaan vievästä kehityksestä ovat Vauvan ja Meidän Perheen tilaajilleen tuottamat vanhemmuuden verkkokurssit.
Voisiko Dear Eki -lääkäripalsta palata reaaliaikaisena palstana ja sähköisenä vastaanottona?
Tai miksei villeimmillään älysormusten ja -kellojen keräämää dataa voitaisi yhdistää käyttäjän vuorokausirytmiin ja unen määrään – jos asiakas itse näin haluaa. Mihin tarvitaan personal trainereita, jos tsemppiartikkelit voisivat olla juuri henkilön tilanteeseen räätälöityjä?
Luonnollisesti asiakkuusdatan uudet käyttötavat vaatisivat tarkkaa harkintaa ja keskustelua asiakkaiden yksityisyydestä.
Ideointia ja keskustelua ansaintalogiikoista, tuotekehityksestä ja palvelujournalismin muodoista pitäisi käydä enemmän. Asiaa ei auta, että pitkään journalistien koulutuksessa bisneksen osuus on ollut suppea.
Mediayhtiöiden päätöksistä vastaavien taustat ovat usein joko journalismissa tai liiketalousosaamisessa.
Toisen vahvuus on toisen heikkous. Toiselle journalismi on hevonen, jonka perässä on raahattava yhteiskunnallista roolia. Toiselle hevonen ovat demokratia ja sananvapaus, jonka perässä bisnes keikkuu.
