Sanomalehden on tärkeää olla tiivis osa sitä yhteisöä, jonka asioista se kertoo – ja osoittaa se. Nuoruudessani toimituksen näyteikkunaan aseteltiin lehtikuvia. En tiedä, miten yleinen tapa tuo oli, mutta meillä itärajalla niin tekivät sekä maakuntalehti Itä-Savo että paikallinen Parikkalan Sanomat. Tuoreehkot kuvat olivat iltakävelyiden ohittamatonta katsottavaa – ja sosiaalista sidosainetta. Oli suorastaan kunnia päästä noille seinille. Tuolla varsin pienellä teolla lehdet toivat eloa katukuvaan ja tarjosivat puheenaiheita.
Jossain vaiheessa kuvataulujen päivittämistahti hiipui, ja lehden tekemisen digitalisoiduttua se loppui kokonaan. Toimitukset eivät enää erottaudu katukuvasta sen enempää kuin kirjanpitotoimistot. Mittavaa kuvapankkia ei hyödynnetä digitaalisestikaan. Se on paitsi harmillista, myös hivenen kummallista. Kuvan rooli on nyt suurempi kuin koskaan aiemmin. Ensimmäiseltä kuulennolta otettiin yhteensä viisi valokuvaa. Normaali teini julkaisee Snapchatissa saman määrän otoksia yhden välitunnin aikana.
Kuvaseinät palasivat mieleeni, kun veljeni etsi valokuvaa eräästä meillä päin aikoinaan varsin tunnetusta autosta. Hän halusi tehdä siitä pienoismallin, mutta edes perikunnalla ei ollut tallella yhtään otosta. Arjessa ei tajua hoksata, että lomareissujen nähtävyyksiä arvokkaampia muistoja ovat ihan ne tavalliset asiat. Kuva umpikaivojen tyhjennykseen käytetystä, niin sanotusta Kakka-Bedfordista löytyi paikallislehden arkistoista käsin penkomalla. Kaikki seutukuntalaiset, joille olen tuota kuvaa näyttänyt, suorastaan hihkuvat. Muistot vyöryvät päälle. Valokuva hiljaisesta jäteyrittäjästä, Lampisaaren Veikosta, outoine autoineen. Se oli jotain, jota emme uskoneet lainkaan tallennetun.
Kaikkien sanomalehtien arkistokaapeissa on valtava määrä samanlaisia ainutlaatuisen emotionaalisia aarteita. Mikään muu taho ei ole tallentanut omaa aikaansa kattavammin kuin sanomalehdistö. Pelkästään Helsingin Sanomien kellarista löytyy noin neljä miljoonaa ei-digitoitua lehtikuvaa. Nuo kuva-aarteet pitäisi saada pois kellastumasta arkistojen kätköistä, vapauttaa mikrofilmien kankean käyttöliittymän kahleista. Olisi vuosisadan kulttuuriteko digitoida ja luokitella ihan tavallisten suomalaisten sanomalehtien ihan tavallisia valokuvia. Ja hyödyntää niitä digitaaliseksi muuttuneessa mediamaailmassa.
”Mikään taho ei ole tallentanut aikaansa paremmin kuin sanomalehdet.”
Skannaaminen itsessään ei ole enää hidasta eikä järin vaivalloista. Markkinoilla on jo tekoälyn avustamia laitteita, jotka pystyvät digitoimaan jopa 8 000 valokuvaa päivässä. Tekoäly tunnistaa kuvien aiheet hämmästyttävän tarkasti ja kerryttää automaattisesti kuvakohtaista metadataa, joka vastaavasti on edellytys kuvien kaupallistamiselle. Kustantajat ja tekijänoikeuksien omistajat eli kuvaajat eivät nimittäin lähde liikkeelle ilman mahdollisuutta ansaita tällä työllä rahaa.
Väitän, että vanhoilla kuvilla voi tehdä kaupallisesti kestäviä lisäpalveluita runkolehden tueksi. Digitoidulla arkistolla digitilauksen saa tehtyä entistä houkuttelevammaksi. Tunteisiin käyvät teot nostavat myös brändiarvoa ja kasvattavat asiakasuskollisuutta. Vanhojen otosten kattavalla digitoinnilla lehdet tarjoaisivat yleisölle jotain ainutlaatuisen aitoa ja juurevaa. Sellaista, mihin jenkkinousukkaat Facebook ja Google eivät ikinä pysty.
Nyt pitäisi katsoa myös hivenen pidemmälle. Mikromaksaminen yleistyy mediamaailmassa ennemmin kuin myöhemmin. Myytävää olisi hyvä olla perusartikkeleita enemmän. Uskon ihmisten olevan hyvin halukkaita maksamaan useammankin roposen saadakseen itselleen tärkeän valokuvan vaikkapa syntymäpäiväkortin kuvitukseksi. Tai ihan vaan omaan muistojen arkistoon.
