Eräs haastateltava tokaisi minulle kerran: ”Kansalaisten ei pitäisi nähdä, miten lakeja tai makkaraa tehdään. Listaan voi lisätä journalismin.”
Vitsi on siinä, että luottamusta journalismiin ei todellakaan lisäisi, jos sen tekijöiden epävarmuudet, osaamattomuudet ja muut inhimilliset heikkoudet, jotka eivät tavallisesti näy, kerrottaisiin avoimesti yleisölle.
Yleisö näkee vain pinnan eli uskottavalta näyttävän valmiin journalistisen tuotoksen paperilta tai verkosta. Useimmiten se on hyvin ja eettisesti tehty, mutta kuitenkin vain lopputulos, jonka syntymekanismeista muilla kuin asianosaisilla ei ole minkäänlaista aavistusta.
Jokainen tämän lehden lukija tietää, että asioilla on tapana venyä ja viivästyä. Haastateltavien aikataulut muuttuvat, jutun näkökulma osoittautuu myöhäisessä vaiheessa katastrofaaliseksi, juttuprojektit kaatuvat. Esihenkilö vaatii mahdottomia, kirjoittajan terveys reistailee, lähipiirissä on kuolemantapaus.
”Ja jos virheitä silti sattuu, niin kuin niitä aina sattuu, pitäisi olla pokkaa sanoa, että nyt kävi näin, otamme opiksemme.”
On lukematon määrä syitä sille, että journalisti ei ole kaikissa tilanteissa parhaassa mahdollisessa iskussa.
Akateemisista tutkimuksista voimme jälkikäteen lukea, kuinka Suomen arvostetuimmissakin lehdissä asioita joudutaan tekemään välillä viime tingassa kauhealla kiireellä.
Itse lohduttaudun asioiden romahtaessa sillä, että ei meillä lehdessä ole vielä koskaan tyhjää sivua julkaistu. Ja niin se on: jutut valmistuvat ja sivut tulevat täyteen, vaikka sitten yötöinä kirousten siivittämänä ja painoaikatauluja venyttäen.
Aina jälki ei ole timanttista, mutta se on vain hyväksyttävä.
Koska median tekeminen on joskus kaoottista, sitä tärkeämpää on, että pohja ja perustukset ovat kunnossa. Yleisön pitää voida luottaa siihen, että vaikeissa ja kiireisissäkään tilanteissa journalistit eivät esimerkiksi keksi asioita päästään vaan tukeutuvat uransa alussa opettelemiinsa eettisiin ohjeisiin.
Viime kädessä etiikassa on kyse toimituskulttuurista eli esimerkiksi siitä, millaisia toimintatapoja työyhteisössä yleisesti hyväksytään.
Ja jos virheitä silti sattuu, niin kuin niitä aina sattuu, pitäisi olla pokkaa sanoa, että nyt kävi näin, otamme opiksemme.
