Sulje

Kirjoitan eli ajattelen, siis juoksen

Etelä-Suomen Sanomien kulttuuritoimittaja Ilkka Kuosmanen. Kuvaaja: Juha Tanhua

Etelä-Suomen Sanomien kulttuuritoimittaja Ilkka Kuosmanen. Kuvaaja: Juha Tanhua

Olen ollut alalla nyt kymmenisen vuotta. Koska näin lyhyessä ajassa vain harvoille kehittyy täysin oma metodologiansa, turvaudun jutuissani yleensä siihen, mitä Tampereen koulussa opetettiin. Pyrin siis aloittamaan niin kuin kertoisin asiaa kaverilleni baarissa, olipa kyse sitten teatteriarviosta, henkilöhaastattelusta, reportaasista tai uutisjutusta. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että jokin yksityiskohta tulee kärkeen ja sen jälkeen avaan fokusta.

Kuvitellaan siis, että olemme nyt meluisassa soittojuottolassa ja tarinoin tässä omasta kirjoittamisestani. Jostain syystä ei tunnu tarpeelliselta kertoa ensimmäiseksi ideointipalavereista (niitä kyllä pidetään Etelä-Suomen Sanomien kulttuuritoimituksessakin) tai viisastella haastattelutekniikoista (oikeastaan niitä on vain se, että ihminen olisi hyvä kohdata ihmisenä).

Tuntuu tarpeelliselta kertoa ensin juoksemisesta.

Lehtitekstin kirjoittaminen muistuttaa monessakin suhteessa pitkän matkan juoksemista. Mitta on etukäteen tiedossa, verrytellä pitää (se taustatyö!) ja matkalla pitää tarkkailla askelpuhtautta sekä rytmiä. Aina parempi on, jos vierellä hölkkää kaveri. Sen kanssa voi höpötellä niitä näitä, jotta vauhti ei kiihdy liikaa ja väsy iske kesken kaiken.

Lopputulosta voi pitää onnistuneena, jos kympin jälkeen päällä on mukava lämpö ja sellainen tunne, että haluaa vielä vähän lisää.

Tällaista tekstiä haluan lukijoilleni jakaa. Siksi mietin kirjoittaessani jonkin verran rakennetta, rinnastuksia, sanojen konnotaatioita ja virkkeiden painotuksia.

Yritän pitää mielessä, että kulttuuri on loppupäässä lehteä, juuri ennen urheilua. Kärsimätön lukija on kulttuuriin mennessä itsensä jo maailmalla kyllästänyt, ja kahvikin on ehkä haaleaa. Tavoitteeni on silti voittaa kulttuurisivuille ainakin muutama uusi lukija joka päivä.

 

Vaikka olen hieman menettänyt uskoani henkilöhaastatteluihin, valmistaudun niihin samalla pieteetillä kuin maratoneihin. Pengon juttuarkistot, netin ja käyn kirjastossa etsimässä ne tärkeät naistenlehdet, jotka valottavat kohteeni tunne-elämää. Sen jälkeen teen A5-kokoisen lapun täyteen yksityiskohtaisia kysymyksiä ja oletettuja jatkokysymyksiä. Alleviivaan ne kohdat, joilla kuvittelen pääseväni kiinni olennaiseen.

Usein kuitenkin luovun etukäteen ajattelemastani ja annan tilanteen viedä. On tärkeämpää kuunnella ja tehdä vastakysymyksiä kuin pitäytyä jääräpäisesti aiemmin ajattelemaansa. Luontevasta läsnäolosta saa sitä paitsi usein valmiin rakenteen juttuun.

En käytä sanelinta, mutta kirjoitan muistiin kaiken mahdollisen. Koska käsialani on surkea, oikoluen muistiinpanoni heti keikan jälkeen, kun muistijälki on vielä tuore. Herkullisimmat sitaatit ja mahdollisen otsikkoaineksen pyrin saamaan ylös sanasta sanaan, vaikka sitten tikkukirjaimilla.

Teen muistiinpanoja myös teatterissa, lähes maanisesti, vaikka olisi säkkipimeää.

Usein en yritäkään lukea näitä äärimmäisen epäselviä tuherruksia kirjoitusvaiheessa, sillä ne ovat tavallaan jo tehtävänsä tehneet ajatustyön jäsentäjinä.

Arvioiden kirjoittamiseen suhtaudun samalla tavalla kuin uutistekstiin: tärkein tai mielenkiintoisin aines tulee ensin. Pyrin rakenteen loogisuuteen: väitelause vaatii perustelun, perustelu taas analyysiä. Haluan näyttää selvästi, mitä mieltä olin esityksestä. En voi sietää kieli keskellä suuta kirjoitettuja kritiikkejä, joista saa suurennuslasilla hakea kirjoittajan omaa mielipidettä.

 

Päämääräni on kertoa hyviä tarinoita, sillä sellaisia tykkään itsekin lukea.

Tekstini suhde ulkopuoliseen maailmaan tuntuu kuitenkin joskus hieman hataralta. Jos Pertti Hemánuksen mukaan journalismi on ”likainen ikkuna maailmaan”, mietin itse, että maailma on lähinnä tekstini leikkikenttä. En usko, että se leikkimisestäni juuri muuksi muuttuu, mutta haluan leikkiä tosissani.

Siksi kerron tähän loppuun pienen tarinan, joka sivuaa toista intohimoani, maastohiihtoa.

Viime maaliskuussa järjestettiin hiihto halki Suomen. Kävi niin onnellisesti, että retkue pysähtyi Ilomantsissa juuri sinä viikonloppuna, jona olin itse päättänyt osallistua paikkakunnalla Pogostan hiihtoon.

Koska olisi ollut melkein rienausta jättää näin suurenmoinen sattumien summa käyttämättä, änkesin Suomen halki hiihtäjille kylään, jutunteko mielessäni.

Tunnelma tykkylumisella Anssilanvaaralla oli harras, melkein pyhä. Parikymmenpäinen porukka nautti ilta-ateriaansa matkailutilan isossa pirtissä ja toivotti satunnaisjournalistin tervetulleeksi samalla mielentyyneydellä kuin päivän hiihtokelin: että tuollainen tuli ja voitele mitä voitelet, mutta taas sitä vaan hiihdetään.

Kyselin luonnollisesti ultrahiihtäjiltä, mitä järkeä on hiihtää koko kuukausi ilman lepopäiviä, keskimäärin 60 kilometriä päivässä, kelistä riippumatta halki Suomen. Pointti on tietysti, että pointtia ei ole: päämäärä ei ole päämäärä vaan matka.

Olennaiset asiat alkavat kummasti hahmottua, kun on hiihtänyt koko päivän järvenselkää vastatuuleen. Siksi tätäkin ajatelmaa varten piti käydä kolme kertaa lenkillä.

Otsikko tuli vastaan Eskolanmäentiellä, siinä jyrkässä ylämäessä yhdeksän kilometrin kohdalla, kun syke oli 162.

 

Kuka?

  • Ilkka Kuosmanen. Syntynyt 1974 Lohjalla, asuu Lahdessa. Neljä lasta, vähään tyytyväinen vaimo ja pieniruokainen koira.
  • Filosofian maisteri Tampereen yliopistosta vuonna 2002, pääaineena englantilainen filologia. Enimmät sivuaineopinnot tiedotusopista.
  • Etelä-Suomen Sanomien kulttuuritoimittaja ja teatterikriitikko vuodesta 2002, seuraa ensisijaisesti teatteria ja kirjallisuutta. Aiempaa toimittajakokemusta myös Aamulehdestä ja Orimattilan Sanomista.
  • Ennätys maratonilla 3.41 (2011). Finlandia-hiihto (P 50): 3.33 (2011). Metsästää hirviä ja lämmittää puulla.

 

Vinkit

  • Anna itsellesi lupa epäonnistua. Mikään ei rajoita niin kuin loistamisen pakko.
  • Anna itsellesi lupa innostua. Mikään ei ravitse sielua niin kuin kunnon heittäytyminen.
  • Etsi mieluummin yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä (tämä on pöllitty Matti Kuuselalta, terveisiä!)
  • Hanki lapsia. Lapset ovat paras ase alati vaanivaa kyynistymistä vastaan.
  • Viljele huumoria, sitä ei ole suomalaisissa lehdissä ainakaan liikaa.
  • Kirjoita ihminen tekstiisi näkyväksi. Tämä ei välttämättä tarkoita minä-muotoista kerrontaa.
  • Kill your darlings on vanha mutta yhä pätevä ohje.
  • Kun kaikki muu pettää, kirjoita maastohiihdosta.

 

 

Kommentit