Sulje

Olli Seuri

Kiistely valeuutisesta pelaa informaatioympäristön saastuttajien piikkiin

journalismi

”Fake news”, twiittaa Trump. Valemedia, kirjoittaa päätoimittaja Pekka Mervola Oulun kaupungin verkkolehdestä. V-media, irvailevat kriitikot Vastuullista journalismia -merkkiä.

Valeuutinen ja sen johdannaiset ovat levinneet käyttökieleen niin moninaisin tavoin, että paikoin on vaikeaa tunnistaa, mitä käsitteellä tarkoitetaan.

Sanan ryöstöviljelyn myötä useat tutkijat ovatkin esittäneet valeuutisesta luopumista ja keksineet sen tilalle erilaisia käsitteitä kuten vastamedia tai vaihtoehtomedia. Samalla he tulevat nostaneeksi hyvin eri lähtökohdista tietoa tuottavia toimijoita perinteisen median rinnalle.

Tällaisesta valeuutisen käsitteen hämärtämisestä hyötyvät lähinnä valeuutisten tekijät ja muut informaatioympäristön saastuttajat. Siksi olisi tärkeää pysähtyä käsitesodan perimmäisen kysymyksen äärelle: miten erottaa journalismi muusta sen muotokieltä matkivasta sisällöntuotannosta?

Toimittaja-tietokirjailija Johanna Vehkoon Valheenpaljastajan käsikirjassa valeuutiselle luoma määritelmä on hyvä alku: valeuutinen on harhautustarkoituksessa tehty teksti tai vaikkapa video, joka matkii ulkoisesti journalismia mutta ei ole sitä. Motiivina voi olla raha, huijaamisen tuottama tyydytys tai poliittinen vaikuttaminen.

Tämän rajauksen ulkopuolelle jää useita toimijoita, jotka eivät ole aivan valemediaa mutta eivät missään nimessä journalismiakaan. Viranomaisviestintää ei yksinkertaisesti kannata rinnastaa makedonialaisten mielikuvitusuutisten kanssa.

”Viranomaisviestintää ei yksinkertaisesti kannata rinnastaa makedonialaisten mielikuvitusuutisten kanssa.”

Keskustelun kannalta polttavin kysymys on kuitenkin usein ideologinen toiminta, jossa tekijät tai lukijat eivät koe jakavansa disinformaatiota vaan pikemminkin tuntevat oivaltaneensa salatun tai piilotellun totuuden. He kertovat sen, mitä muut eivät kerro.

Kysymys on tärkeästä rajanvedosta. Tieteenfilosofiassa samansukuista kysymystä on pohdittu puhuttaessa näennäistieteestä ja tieteestä.

Kulttuurihistorian tutkija Reima Välimäki kirjoittaa, että ”pseudohistoria on historiantutkimuksen haaste siinä missä pseudotieteellinen rokotevastaisuus lääketieteen ja ilmastonmuutoksen kieltäjät ilmastotieteen taakka”.

Pseudohistoriasta kirjan kirjoittanut Inkeri Koskinen kirjoittaa kohteestaan lempeästi mutta erottaen sen selkeästi akateemisesta tietotyöstä: ”Koetan tehdä ymmärrettäväksi, miten villi tarinointi eroaa siitä työstä, mitä maamme, kielemme ja kansamme menneisyyttä selvittävät tutkijat todellisuudessa tekevät.”

Esitänkin valemedian rinnalle pseudomedian käsitettä. Siinä missä riippumaton journalismi on sitoutunut totuudenmukaisuuden vaatimukseen, pseudomediat julkaisevat juttujaan toimeksiantajan viestin välittämiseksi tai poliittisen kamppailun osana antamatta suurta painoarvoa pelisäännöille, faktoille tai mahdollisille virheille.

Toivoisin todella, että journalismia, poliittista julkisuutta ja mediaa käsittelevät tutkijat tunnistaisivat, miten harhauttavat valeuutiset ja pseudomedian villi tarinointi eroavat siitä työstä, jota eettisiin pelisääntöihin ja pitkään traditioon kiinnittyneet journalistit ympäri Suomea ja maailmaa tekevät.

Tilaa Suomen Lehdistön uutiskirje. Tilaa Suomen Lehdistö.

Kommentit