The Guardian avasi lokakuussa kokeeksi juttulistansa kaikelle verkkokansalle. Kokeilu toi lukijoiden nähtäväksi, kommentoitavaksi ja kartutettavaksi lehden tekeillä olevien juttujen luettelon.
Kiinnostuneet lukijat pystyivät twiittamaan juttuja tekeville toimittajille omia vinkkejään joko julkisesti tai yksityisesti. Osa julkisista viesteistä julkaistiin juttulistan vieressä. Jokaiseen viestiin ei edes luvattu reagoida, mutta kaikki luvattiin lukea toimituksessa.
Eihän Guardian ihan kaikkia aikeitaan julkaissut. Embargojutut ja maukkaimmat skuupit se piti edelleen vain oman väen tiedossa. Silti avaus on kiitettävä kokeilu journalismin läpinäkyvyyden lisäämiseksi samassa hengessä kuin jo aiemmin ruotsalaislehti Norranin avaama avoin chat toimitukseen.
Guardianin avoin juttulista -kokeilu tulee lähelle ajatusta, että nykyjournalismin tekemisessä voisi kernaasti ottaa oppia avoimen lähdekoodin tekotavasta. Nieman Journalism Labin blogissa kirjoittavat Nikki Usher ja Seth Lewis visioivat jutuntekoa, jossa toimittaja luo perustan ja avaa sen muiden – siis lukijoiden – edelleen kehiteltäväksi.
”Kun he (toimittajat) kirjoittavat koodiaan (juttuaan), sitä voi kommentoida, jakaa, sen tietoja voi tarkistaa tai sitä voi täydentää lisätiedoilla kuten kuvilla ja twiiteillä. Ei sen tarvitse merkitä, että toimittaja kadottaa juttunsa hallinnan. Mutta tällainen avaa jutun ja tuo sen alustalle, jossa kaikenlaiset yhteisöt voivat osallistua kanssatekijöinä”, kirjoittavat Usher ja Lewis.
Tällaiseen työskentelyyn tarvitaan ensinnäkin sopivia työvälineitä. Toimitusjärjestelmät on lähtökohtaisesti suunniteltu toimimaan vain valikoituneiden käyttäjien muodostamassa hierarkkisessa ympäristössä.
Jos lukijoita on haluttu päästää osallistumaan esimerkiksi joukkoistamisjutuissa (crowd-sourcing), on tavanomaisesti käytetty sähköpostia, palautelomaketta tai jotain muuta vaivalloista mekanismia. ”Avoimen jutun” käsite vaatisi ainakin jollain tavalla joustavasti avointa toimitusjärjestelmää.
Avoimuus on kuitenkin vielä enemmän kiinni asenteista kuin välineistä. Usher ja Lewis toteavat, että toimitusten työtapa on tehdasmaisen rutinoitunut. Kun määriteltyä tuotetta on pukattava ulos keskeytymättä, ei henkistä tilaa eikä konkreettista aikaa ole uusille viritelmille.
Jotain kannattaisi omaksua open code -kulttuurista, jota kannattelee suopeus kaikenlaisiin kokeiluihin ja arvaamattomia tuloksia tuottaviin yhteisiin ”värkkäilyihin”.
Toisaalta ei ole Usherin ja Lewisin mukaan mitenkään varmaa, että laajat lukijajoukot kilvan rientäisivät avoimia juttuja kehittelemään. Juttujen ympärille synnytettävien lukijaverkostojen pitäisi olla sekä päteviä että tarpeeksi laajoja, jotta syntyisi merkityksellistä journalismia. Tätä ei vain voi testata ennen kuin edes kokeillaan avojournalismia, vaikkapa siten kuin Guardian teki.
> Avoin juttulista -kokeilusta Guardianissa
> Nikki Usherin ja Seth Lewisin pohdintoja open code -ajattelusta
> Norranin avoin chat lehden etusivulla
Mistähän tuohonkin löytäisi aikaa, miettinee monikin toimittaja ja toimituspomo, kun kuuntelee VG:n Helje Solbergin vaatimusta. Solbergin mielestä jokaisen toimittajan pitäisi viettää kymmenen prosenttia ajastaan sosiaalisessa mediassa.
Ja Solberg tarkoittaa nimenomaan työaikaa.
Solbergin mukaan norjalaislehden toimittajien on oltava moniosaajia ja heidän on osallistuttava. Siksi VG:llä ei ole erikseen yhteisötoimittajia tai sosiaalisen median tuottajia. Kullakin osastolla on omat Facebook-sivunsa ja Twitter-tilinsä. Niitä käytetään yhtä hyvin uutishankintaan kuin yleisön osallistamiseen. Konkreettista hyötyä näistä verkostoista oli esimerkiksi Oslon heinäkuisten tapahtumien uutisoinnissa.
VG:n pyrkimys levittää sosiaalisen median käyttö läpi toimituksen osaksi jokaisen toimittajan työrutiineja tuo mieleen internetin alkutaipaleen 90-luvulla. Monessa toimituksessa oli aluksi vain harvalla toimittajalla ja muutamalla koneella pääsy nettiin, kunnes verkon käyttö nopeasti tuli osaksi journalistista rutiinia. Sosiaaliselle medialle on käymässä samoin.
> VG:n sosiaalisen median strategiasta New Media Agessa
Boston Globen jokin aika sitten uusiutunut verkkolehti on edelleen tutkimisen arvoinen, kahdestakin syystä. Ensinnäkin julkaisun ulkoasu on varmaankin yksi suunnannäyttäjä ainakin laatulehtien keskuudessa.
Esimerkiksi sanomalehtialan ulkoasuguru Mario Garcia on ihastunut uuteen Globeen. Sen ilme on pelkistetty, itse asiassa hyvinkin musta-valkoinen. Vaaleaa pintaa on paljon, eikä sivuilla ole sirkusmaista meininkiä. Tyylikäs, yksinkertainen, kiehtova, kuvailee Garcia blogissaan.
Kieltämättä Globen verkkolehti henkii rauhallisuutta ja kutsuu paneutumaan elegantisti tarjoiltuihin juttuihin. Lukijan on myös helppo navigoida, sillä juttusivun kyljessä näytetään kunkin osaston muut otsikot. Ja kun hiiren vie osastonimen päälle yläpalkkiin, esiin ponnahtaa eräänlainen osastolööppi, jossa on otsikoita ja kuvia.
Toiseksi Globe pyrkii irtiottoon Applen prosenttirahastuksesta. Uusi Globe on tehty HTML5:llä, minkä vuoksi se on vähintään yhtä näyttävä iPadilla kuin tietokoneen ruudullakin. Eikä sitä tarvitse ostaa Apple-kaupasta.
Itse asiassa Globe tasapainoilee varsin onnistuneesti verkkolehden ja lukulaitelehden välillä. iPadissakin se säilyttää verkkokytkentänsä eikä tarjoile sisältöjään muusta internetistä irrallisena sovelluksena.
> Mario Garcian kommentteja Globesta
> Arvioita Globe vs. app-asetelmasta
Datajournalismin ei todellakaan tarvitse olla mahtavien medioiden eikä isojen asioiden kenttää. Kaksi hollantilaista aluelehteä järjestää marraskuussa paikallisiin asioihin keskittyvän regiohack-tapahtuman, jossa seudun opiskelijat, ohjelmoijat ja avoimen datan asiantuntijat työstävät juttuaiheita.
De Stentor ja TC Tubantia -lehdet haluavat käsitellä esimerkiksi alueidensa ikärakenteen muutosta ja yhteiskunnan kykyä vastata siihen. 30-tuntiseksi suunnitellun tapahtuman aikaansaannokset julkaistaan järjestävissä lehdissä.
> Juttua datajournalismitapahtumasta Online Journalism Blogissa
> Tapahtuman valmistelublogi, josta saa käsityksen työkaluista
