Suomen Lehdistö kysyi marraskuussa sanomalehdiltä syitä, miksi ne tekevät mediakasvatustyötä. Kyselyssä valmiiksi annetuista vaihtoehdoista tärkeimpänä pidettiin – jälleen kerran – panostusta tulevaisuuden lukijoihin.
Ymmärrän sen: itsekin olen Sanomalehti opetuksessa -projekteja toimituksissa pitkään tehneenä juuri tätä syytä eri tilanteissa toistellut perusteeksi aika- ja rahapanostuksille.
Mutta viime vuosina olen alkanut oivaltaa, että ”panostus tulevaisuuden lukijoihin” on aivan liian kepeä muotoilu sille, mitä sanomalehdet ovat vuosikymmeniä mediakasvatuksen kentällä tehneet.
Journalismihan ei tietenkään ole meille vain tuote, jota pitää saada myydyksi.
Siksi voimme reippaasti ja hyvällä itsetunnolla sanoittaa tavoitteemme olevan niinkin syvä kuin demokratiaan ja sen tulevaisuuteen panostaminen. Semminkin kun Euroopassakin on viime vuosina nähty, miten demokraattiset perusarvot eivät ole saavutettu etu, vaan esimerkiksi sananvapauslainsäädäntö elää sen säätäjiksi päässeiden mukana.
Toinen toimituksissa tarvittava ajattelun muutos on ymmärtää, että yleisön medialukutaidon tukeminen on osa ihan jokaisen journalistin työtä eikä se liity vain kouluyhteistyöhön.
”Yleisön medialukutaidon tukeminen on osa ihan jokaisen journalistin työtä, eikä se liity vain kouluyhteistyöhön.”
Kaikenikäiselle yleisölle on tärkeää kerrata mediakohinan keskellä uudelleen ja uudelleen journalismin erityinen merkitys demokratialle ja etsiä luontevat paikat avata säännöllisesti arvopohjaamme ja toimintatapojamme.
Kukaan ei tee sitä puolestamme. Pikemminkin päinvastoin.
Nimittäin vaikka tarve riippumattomalle ja ammattitaitoiselle journalismille on suurempi kuin koskaan, Suomessakin on jopa päättäjiä, jotka sen sijaan, että puuttuisivat toimittajiin kohdistuvaan vihapuheeseen, itse puolihuolimattomasti ja kevein perustein hyökkäilevät journalismin kimppuun.
Ja vielä kolmanneksi: luonteva tapa pitää journalistisia perusarvoja esillä sekä auttaa ymmärtämään, miten niitä sovellamme, on journalismin puolustaminen.
Meidän pitää vastata journalismiin kohdistuviin hyökkäyksiin. Motiivi ei ole niinkään hyökkääjän mielen muuttaminen vaan eri näkökulmien kärsivällinen avaaminen keskustelua seuraavalle suurelle yleisölle. Tarvitsemme puolustajia myös sen joukosta.
Keskustelun ulkopuolelle jääminen voidaan tulkita myös ylimielisyydeksi ja siihen journalisteilla ei ole yhtään varaa. Osasta yleisöä voi pahimmillaan vaikuttaa siltä, että emme ole valmiita kuuntelemaan kaikkia. Miten he silloin voisivat uskoa pyrkimykseemme tasapuoliseen tiedonvälitykseen?
Yleisön tehtävä ei ole pelastaa journalismia. Mutta journalistien tehtävä on pitää huolta siitä, että demokratian arvostus ja ylipäätään ymmärrys yhteiskunnan rakenteista ja tapahtumista syntyy yleisössä. Väitän, että tämän arvostuksen ja ymmärryksen vahvistaminen ovat myös paras tae tulevaisuuden lukijoista.
