Mitä journalismissa voi sanoa ilman leipätekstiin kirjoitettua lähdeviitettä?
Journalisti-lehden entisen päätoimittajan Maria Petterssonin kirjoittama Suomen historian jännät naiset -tietokirja aloitti pitkän keskustelun, kun tutkijat huomasivat Petterssonin käyttäneen tekstissään pitkiä suoria lainauksia tutkijoiden työstä ilman lähdemerkintöjä tekstissä.
STT:n haastattelussa marraskuussa Pettersson viittasi toimineensa ”alalla vallitsevan normaalin tavan” mukaisesti ja sanoi, että tietokirjailijoiden lisäksi ”myös journalistien täytyy muuttaa työskentelytapojaan”.
Lausunto herätti voimakasta kritiikkiä, mutta synnytti myös keskustelua. Esimerkiksi Long Playn toimittajat Karoliina Paananen ja Anu Silfverberg kirjoittivat julkaisun uutiskirjeessä: ”Käsi ylös jokainen toimittaja, joka ei plagiointikohusta luettuaan ajatellut: apua, olenko minä käyttänyt toisen tekstiä jutuissani, edes vahingossa?”
Historiaa käsittelevään featurejournalismiin erikoistuneen ja feature-kirjoittamisen opettajana toimineen Antti Järven mukaan hyvien tapojen vastainen siteeraaminen ei ole laajamittainen ongelma journalismissa. Toimittajien olisi silti syytä pohtia, kuinka he viittaavat lähteisiin, hän sanoo.
– Journalismi imee valtavan määrän lähteitä ja tietoa. Samalla siinä voi hämärtyä se, mistä tieto on peräisin.
Suuri määrä lähdeviitteitä voi heikentää tekstin sujuvuutta, minkä seurauksena tiedon lähteitä merkitään aikakauslehtijournalismissa vähemmän kuin esimerkiksi tieteellisessä tekstissä.
Järvi kannustaa pohtimaan vaihtoehtoisia keinoja lähteiden merkitsemiseen. Voidaanko lähde mainita marginaalissa tai tekstin lopussa? Entä riittäisikö, jos lähteet olisivat saatavilla verkkosivuilla, mutta eivät printtijulkaisussa, jossa tilaa on rajallisemmin?
Järvi kertoo, että on esimerkiksi Ylioppilaslehdessä ja Long Playssa juttuja editoidessaan törmännyt joskus yksittäisiin copypastetettuihin virkkeisiin. Hän uskoo, että kyseessä on vahinko.
– Saatetaan kopioida jostain tekstiä, josta ajatellaan, että muokataan tämä myöhemmin, mutta prosessin aikana unohtuu, että se ei ollutkaan omaa tekstiä.
”Suuri osa lukijoista haluaa vain sen lukukokemuksen ja tiedon. He eivät halua tarkistaa lähteistä, missä jokin on sanottu, mutta se on myös luotettavuuskysymys.”
Freelancerina työskentelevä Järvi kuuluu Long Playn perustajajäseniin ja on aiemmin toiminut myös sen päätoimittajana. Julkaisussa on hänen mukaansa käytössä sääntö, ettei lähdemateriaalia saa kopioida samaan tiedostoon, jossa tekstiä työstetään, jotta sekoittuminen välttyisi.
Laajamittaista tieteellistä tutkimusaineistoa käsittelevissä teksteissä kaikkia lähteitä ei Järven mukaan voi eikä pidä mainita. Yksittäisissä tapauksissa tilanne on toinen.
– Uskon, että välillä tieteellisiä tutkimuksia ei merkitä tarpeeksi tarkkaan, jos niitä referoidaan yleisesti, Järvi sanoo.
Seurassa kirjoittavana toimittajana työskentelevä Katriina Lundelin kaipaisi featurejournalismin kentälle laajempaa keskustelua lähteiden käytöstä.
Hän arvioi, että Suomen historian jännät naiset -kirjan synnyttämässä keskustelussa olennaista on se, saako kirjoittaja huomiota myös leipätekstissä, eikä ainoastaan tekstin lopussa.
– En usko, että tutkijat ovat mustasukkaisia kirjoittamastaan lauseesta, vaan siitä valtavasta työstä, jonka he ovat tehneet ja siitä, tuleeko se kreditoiduksi leipätekstissä. Se on se, mistä meidän tulisi keskustella.
Lähteytys voi Lundelinin mukaan olla ongelma esimerkiksi tietokirjoihin perustuvissa historia-aiheisissa jutuissa, joissa lähteet on mainittu ainoastaan tekstin lopussa. Lundelinin mukaan lähteitä ei myöskään ole aina merkitty selvästi, vaan esimerkiksi ”luettavaa”-otsikolla.
Kritiikistään huolimatta Lundelin korostaa tekstin sujuvuutta osana aikakauslehtijournalismin lajityyppiä.
– Lukukokemus on todella painava asia aikakauslehtijournalismissa. Sen takia joutuu tekemään kompromisseja.
Toisaalta toimittaja joutuu pohtimaan tapaus kerrallaan, mitä lähteyttää ja mitä ei. Lundelin kertoo tuottajansa vastikään kysyneen, pitäisikö artikkeliin etsiä lähde lauseeseen, jonka mukaan homoseksuaalisuutta on havaittu useilla eläinlajeilla. Lopulta viitettä ei lisätty, koska väite perustui isompaan joukkoon tutkimuksia.
Lundelin pohtii feature-journalismin tekemiseen useasti saamaansa oppia, jonka mukaan tiedon voi ”ottaa omiin nimiinsä” eli kertoa lähteyttämättä, jotta teksti sujuvoituisi kaunokirjalliseen tyyliin.
”Tieto muuttuu hyvin nopeasti yleiseksi tiedoksi, vaikka se olisi ollut yhden toimittajan tutkivan jutun tulosta.”
Mahdollisesti ongelmallista tämä on hänen mukaansa siksi, että käytäntö perustuu puhtaasti luottamukselle. Tällöin toimittaja jättää näyttämättä, miten hän on työnsä tehnyt. Yhtäältä Lundelin ymmärtää sen, toisaalta hän pohtii sen seurauksia.
– Suuri osa lukijoista haluaa vain sen lukukokemuksen ja tiedon. He eivät halua tarkistaa lähteistä, missä jokin on sanottu, mutta se on myös luotettavuuskysymys.
Tarinallisesta journalismista väitöskirjansa tehnyt tutkija ja freelance-toimittaja Maria Lassila-Merisalo kertoo, että toimittajat ovat viime vuosina olleet lähteiden suhteen hyvinkin tarkkoja suomalaisessa narratiivisessa journalismissa.
– Esimerkiksi 1980- ja 1990-luvuilla faktan ja fiktion raja oli hyvin löyhä. Silloin kirjoitettiin hyvin taiteellisia ja tulkinnallisia juttuja.
Lassila-Merisalo tutkii tällä hetkellä toimittajien työssään tekemiä valintoja ja journalismin luotettavuutta yhdessä dosentti Lauri Haapasen kanssa. Hankkeessa on paraikaa käynnissä kyselytutkimus, jossa kysytään myös ilmiöitä tai toimintatapoja, jotka vastaajien mielestä heikentävät yleisön luottamusta journalismiin. Lähdekäytännöt nousevat esiin joissakin vastauksissa.
– Mutta enemmän ovat nousseet esimerkiksi klikkiotsikointi, asiavirheet ja sensaatiohakuisuus.
Lassila-Merisalo huomauttaa, että tarinallisuus on yleistynyt journalismissa vuosituhannen vaihteen jälkeen. Kun tällaisia juttuja ovat tehneet toimittajat, joilla ei ole erityisosaamista tarinalliseen kerrontaan ja sen vaatimuksiin, syntyy ”kaikenlaisia kömmähdyksiä”.
Lähteisiin liittyvät kömmähdykset ovat Lassila-Merisalon mukaan tyypillisesti sellaisia, joiden pohjalta lukukokemus kärsii, kun lähteitä käytetään samalla tavalla kuin uutisjournalismissa.
Median ulkopuolisten lähteiden käyttämisen lisäksi katseen voi kääntää siihen, miten mediat käyttävät toistensa tekemää sisältöä ilman, että he viittaavat alkuperäiseen juttuun.
Lassila-Merisalo arvelee, että toimitukset ”rumasti sanottuna ryöstöviljelevät” toisten medioiden juttuja enemmän kuin vaikkapa tutkimusta tai kirjallisuutta.
– Tieto muuttuu hyvin nopeasti yleiseksi tiedoksi, vaikka se olisi ollut yhden toimittajan tutkivan jutun tulosta.
