Viime kuukausina toimittajien ammattikeskusteluissa on pohdittu, miten profession tulisi puolustautua repivää yleisökritiikkiä vastaan. Toimittajat ovat kuvanneet tilannetta masinoiduksi maalittamiseksi, epäluottamuksen lietsomiseksi ja journalismin politisoimiseksi.
Vaikka toimittajat mieluusti ulkoistivat ongelman perussuomalaiseen populismiin, journalismin tutkimuksessa on pitkään tuotu esiin, että myös alan omia, populismin kanssa symbioottisia käytäntöjä tulisi arvioida uudelleen. Kantaaottava, henkilöitynyt, vastakkainasetteluista ja identiteettiväännöistä otsikoita mehustava, kärjekkäästi somealustoilla kaasutteleva journalismi voi saavuttaa huomiota ja nopeita uutisvoittoja, mutta pitkällä aikavälillä toiminta rapauttaa journalismin luotettavuutta ja käy kuten nyt: journalismi ja journalistit tulkitaan kiistojen osapuoleksi.
Lohdullista tilanteessa on, ettei räyhäävän yleisön luottamuspula välttämättä ole pysyvää sorttia. Joskus tarvitaan vain kädenojennukseksi tulkittava ele ja vielä edellisenä päivänä tulista mediakritiikkiä suoltaneet yleisöt suovat toimitustyön ammattilaisille uuden mahdollisuuden. Näin kävi Helsingin Sanomien päätoimittajan Erja Yläjärven jakaessa X:ssä pääkirjoituksensa, jossa hän kuvaili lehden (uutta?) linjaa.
Journalismin tutkijoina kiinnitimme huomiota, miten lämmintä pääkirjoituksen kommentointi oli lehden sivuilla ja X:ssä. “Vihdoinkin artikkeli, jota olen odottanut 20 vuotta”, totesi eräs lukija. Yleisön kääntäminen takaisin journalismin puolelle näytti olevan jopa liikuttavan helppoa.
Esitämme, että Yläjärvi voitti yleisönsä näillä lauseilla: “Meidän tulee olla lehti, jonka lukija kokee, että hän saa itse päättää, mistä elämässä haaveilee. Ei ole median tehtävä asettaa erilaisia elämäntapoja arvojärjestykseen tai opettaa, millä tavalla oma elämä täytyy elää.”
”Myös alan omia, populismin kanssa symbioottisia käytäntöjä tulisi arvioida uudelleen.”
Varsin simppelin, moniarvoisuuden tunnustavan lauseen voima on helppo ymmärtää luottamuksesta tehdyn tutkimuksen avulla. Olemme jo kauan sitten ohittaneet ajan, jolloin journalismin luotettavuutta oli mahdollista puolustaa instituutioasemaan tai tiukkaan ammattitaitoon vetoamalla.
Individualismille ja tiedon ylitarjonnalle rakentuvassa maailmassa ihmiset haluavat valita itse, millaiseen tiedontarjoajaan he turvautuvat tai millaisiin unelmiin tarttuvat. Luottamusta puntaroidaan henkilökohtaisella tasolla tunteiden ja kokemusten siivittämänä. Sen ytimessä on ajatus hyvästä tahdosta: onko toisella osapuolella ymmärrystä ja halua toimia minun kaltaiseni ihmisen etujen mukaisesti? Tämä tarkoittaa, että journalismista tulisi löytyä aidosti erilaisia ääniä, joiden yleisö voi tulkita edustavan heidän viiteryhmäänsä, maailmankuvaansa ja arvojaan.
Näkökulmien kirjo ei ole journalismissa uusi tavoite, mutta Yläjärven saama palaute osoittaa miten tärkeää sen ääneen sanominen voi olla. Todennäköisesti viestiä on syytä toistaa, sillä jännitteisessä poliittisessa ympäristössä kamppailevat ryhmät eivät mieluusti näe uutismedian sivuilla omien arvojensa vastaisia näkemyksiä. Lisäksi he tulkitsevat helposti sisällöt puolueellisina ja omalta kannaltaan vahingollisina. Eikä moniarvoisuudesta muistuttaminen tee huonoa toimituksillekaan, jotka tutkitusti tapaavat olla homogeenisia ja kaikesta data-analytiikasta huolimatta kuvittelevat yleisöikseen lähinnä itsensä kaltaiset ihmiset.
Moniarvoisuutta vaaliva journalismi olisi todennäköisesti myös vaikuttavampaa journalismia. Konfliktien sovittelun ja polarisaation tutkimuksesta tiedämme, että ihmiset ovat valmiita reflektoimaan ja jopa muuttamaan ajatteluaan, jos heille annetaan ensin tilaa tulla kuulluksi sellaisina kuin he ovat. Tällaisen kokemuksen jälkeen he ovat valmiimpia puntaroimaan myös itselleen vieraita arvoja ja ajattelutapoja.
