Tilaa Lehti!

Huolestuttaa, että pitkästytän

Näkökulmat

Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen toimittaja Ilkka Malmbergilla on tapana kirjoittaa juttuun piiloteema. Kuva: Touko Hujanen|Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen toimittaja Ilkka Malmbergilla on tapana kirjoittaa juttuun piiloteema. Kuva: Touko Hujanen

Tärkeä osa työstäni on ideointia. Idea on puolet jutusta. Ja kun sanon ”idea”, en tarkoita ”aihetta”, niin kuin yleensä tarkoitetaan. Ideapalaverit toimituksissa ovat oikeastaan aihepalavereita. Tämän on Lauri Malkavaara, esimieheni Kuukausiliitteessä, minulle opettanut.

Aihe on vaikka syrjäytyminen tai Kaija Saariahon musiikki. Kun saadaan idea, keksitään, miten juttu näistä aiheista tehdään.

Ideointi voi joskus olla vaikeaa. Eikä ideointia voi opettaa, vaikka joku konsultti varmaan on sinullekin niin väittänyt.

Kun idean saa, sitä on vaikea siirtää toisen kirjoittajan päähän. Tästä minulta on omalta lyhyeksi jääneeltä esimiesajaltani paljon kokemuksia. On parasta, että idea on kirjoittajan oma. Hänen olisi hyvä saada se itse.

Jos on hyvä idea, loppu on pelkkää kirjoittamista.

”Joku asia voi kiinnostaa minua vuosia, jopa yli kymmenen vuotta. Tiedän joskus kirjoittavani siitä.”

Sanoin ”pelkkää”, mutta en tarkoita, että se olisi vaivatonta ja mukavaa. Kirjoittaminen on minusta raskasta ja vaikeaa työtä. Mutta hyvä idea auttaa puoleen matkasta.

Yritän usein ajatella, että tekstin pitää juosta samalla lailla kuin kirkas vesi juoksee. Mutta kun yrittää saada tekstivirran kuljettamaan myös monimutkaisia asioita ja informaatiomöykkyjä, ei aina voi puhua vapaan veden virtailusta. Journalistisen tekstin täytyy yleensä välittää muutakin kuin tunnetiloja. Olen neljäkymmentä vuotta odottanut, että kirjoittaminen muuttuu helpoksi. Ihan viime vuosina se on ihme kyllä alkanut tuntua hieman helpommalta.

Käytän kynää ja muistikirjaa. Sinne kirjoitan ideoita sitä mukaa kuin niitä tulee. Kerään tietoja, havaintoja, assosiaatioita, sitaatteja ja kirjoitan tekstikatkelmia.

Joku asia voi kiinnostaa minua vuosia, jopa yli kymmenen vuotta. Tiedän joskus kirjoittavani siitä.

Sitten kun oikea hetki lähestyy ja toimituksen johdon kanssa on sovittu jutusta, alan kaivella näitä vanhoja muistiinpanoja esiin. Katson mitä kaikkea sinne on kertynyt. Seuraavaksi alan tosissani paneutua: etsiä tietoja, haastatella ja lukea.

Tämä on paras vaihe. Saa penkoa, syventyä ja upota aiheeseensa. Se on suurta luksusta nykyisessä journalismissa. Voi olla, että tällaista ammattikuvaa ei enää kauan ole.

Jos kysymyksessä on reportaasi, kuten minun tapauksessani usein on, ryhdyn keräämään havaintoja paikalta. Usein pitää matkustaa, olla pois omasta ympäristöstä, mikä vielä helpottaa syventymistä.

Pian on valmis tekemään mitä hyvänsä, jotta juttu onnistuisi. Vapaa-ajat ja -päivät unohtuvat, öisin mielessä myllertävät kirjoittamiseen liittyvät epäilykset.

Kohta materiaalia on enemmän kuin ikinä voin käyttää.

Tähän asti on ollut kivaa, mutta nyt alkaa raskain vaihe. Kirjoittaminen.

”Kun lukija aukaisee lehden ja näkee otsikkoaukeaman, hän on jo päättänyt, mitä jutusta ajattelee. Usein hän on närkästynyt tai ihastunut, ja häntä on pirun vaikea saada lukemaan juttua uusin silmin.”

Yleensä mietin pitkään aloitusta. Tavallista on, että olen jossain vaiheessa kirjoittanut muistikirjaani katkelman, joka sopisi aluksi. Samoin sieltä löytyy yleensä loppu. Ne ovat siis valmiina. Kun aloittaa, on tärkeää tietää, mihin on menossa ja mihin päätyy.

Oikeastaan nykyisin mietin enemmän lukijan ennakko-oletusta. Mitä lukija olettaa jutusta lukevansa.

Kun lukija aukaisee lehden ja näkee otsikkoaukeaman, hän on jo päättänyt, mitä jutusta ajattelee. Usein hän on närkästynyt tai ihastunut, ja häntä on pirun vaikea saada lukemaan juttua uusin silmin.

Minulla on tapana kirjoittaa juttuun toinen taso, eräänlainen piiloteema. Palautteesta olen huomannut, että aika usein se jää huomaamatta. Mutta sitä lämmittävämpää on, jos lukija on osannut sen lukea.

Esimerkiksi valokuvaaja Markus Jokelan kanssa tekemäni kaksi Table Rock -juttua – 16 vuoden väliajoin – kertoivat yhtä lailla vanhenemisesta kuin nebraskalaisesta pikkukaupungista.

Henkilöjuttuja teen hyvin harvoin. Minulla on tapana liioitellen sanoa, että en edes oikein usko, että ihmiset puhuvat haastatteluissa totta. En minäkään puhuisi. Me yritämme esiintyä niissä eduksemme, tai ainakin niin, ettemme mokaa. Henkilöjutuissa minua kiinnostaa enemmän miljöö, joka on tehnyt ihmisestä sellaisen: ajankohta, lapsuus, yhteisö. Ihmiset puhuvat mitä puhuvat.

Niinpä en reportaasia tehdessäni varsinaisesti haastattele. Yritän seurata ihmisiä ja kertoa, mitä he tekevät. Mitä he puhuvat, kun eivät anna haastattelulausuntoa. Yritän siksi viipyä tilanteissa pitkään.

Uskon jalkatyöhön ja kyttäämiseen. Olen useita kertoja joutunut kävelemään yhden jutun vuoksi satakin kilometriä. On tavattava ihmisiä, nähtävä asioita, oltava läsnä. On tultava sellainen fiilis, että nyt tämä asia on otettu haltuun. Sitten on hyvä kirjoittaa.

Joskus 1990-luvun alussa halusin tehdä jutun pizzan voittokulusta Suomessa. Piti käydä paljon pizzerioissa. Kävin sadassa.

”Pelkään koko ajan lukijan lopettavan kesken.”

Niinpä muistikirjaan kertyy paljon kaikenlaista tavaraa. Sommittelen niitä sitten piirtämiini laatikoihin, yhdistelen: tuon kerron ensin, ja siitä tulen tuohon, ja lopulta päädytään tähän.

Ajattelen paljon tarinan kuljettamista ja rytmiä. Pyrin lukijan yllättämiseen. Siksi ihannetapauksessa pitkään juttuun pitäisi saada käänne.

Lehdessä tila on hyvin rajallinen. Kun kirjoitat rivin, sinulla on sen jälkeen käytössäsi rivi vähemmän. Se opettaa taloudellisuuteen ja ytimekkyyteen.

Kun joskus olen kirjoittanut kirjaa, olen nauttinut siitä tilan ja vapauden tunteesta, kun tilaa on ollut loputtomiin; on voinut toistaa ja laventaa ja tulla laajoin kaarin asiasta toiseen.

Eron kaunokirjallisuuteen huomaa aina, kun käyttää jotain kirjasiteerausta tekstissä. On muistellut, että siinä ja siinä kirjassa se asia sanotaan hyvin. Sitten kun etsii kyseisen kohdan, siellä on rivitolkulla jaaritusta ja toistoa. Lehtiteksti ei sellaista kestä.

Huolestunein olen siitä, että olen pitkästyttävä. Pelkään koko ajan lukijan lopettavan kesken. Kirjan lukija voi sietää 50 tylsää sivua, koska hän toivoo tarinan kohta vetreytyvän. Aikakauslehden lukija kääntää sivua.

Aikakauslehtijournalismin teksti on yksiselitteistä, tiivistä, tarkkaa ja informatiivista. Mutta kaikkein paras ominaisuus journalistisessa tekstissä on, että se on totta.

 

Kuka?

  • Ilkka Malmberg, 58 vuotta.
  • Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen toimittaja.
  • Sanomain toimittajakoulu 1979–1980.
  • Helsingin Sanomissa yhtäjaksoisesti vuodesta 1983. Työskennellyt useimmilla osastoilla, kotimaan osaston uutispäällikkönä ja Sunnuntaisivujen esimiehenä.

 

Vinkit

  • Älä ruodi tunteitasi. Pane lukija tuntemaan.
  • Konkretiaa! Esineet, tuotemerkit, yksityiskohdat purevat.
  • Käytä aisteja. Haistele, tunnustele ja lipaise vaikka kielellä.
  • Itse kartan numeroita, lyhenteitä ja hankalia nimiä.
  • Luo rytmiä: kiihdytä ja rauhoita. Ison viereen pieni, kylmän viereen kuuma, juhlallisen viereen arkinen, pyhän viereen profaani.
  • Muista Chaplinia. Hän osasi itkettää ja naurattaa yhtä aikaa.

 

Lisää aiheesta

Uusin lehti

Tilaa uutiskirje

Varmista, että pysyt kärryillä, ja tilaa Suomen Lehdistön uutiskirje. Viikoittaisessa kirjeessä kerromme media-alan uusista kokeiluista, hyvistä käytännöistä, ilmiöistä ja sen, missä nyt mennään.