Sulje

Hauskaa sen olla pitää

Kahdessa eri lehdessä työskentelevä Taina Nuutinen-Kallio haluaa saada lukijat hyvälle tuulelle. Kuva: Katja Lehto

Viime vuonna joku lehti, en muista mikä, julkaisi jutun Kimmo Sasista. Jutussa epäiltiin, että Sasi on vampyyri, koska hän ei ole vanhentunut kolmessakymmenessä vuodessa ollenkaan. Facebook täyttyi närkästyneistä viesteistä, että kaikenlaisia juttuja ne zurnalistikollegat suoltavatkin, voi kauhea.
En kommentoinut suuntaan tai toiseen, olen Facebookissa semmoinen idlailija, en ota kantaa. Minusta vampyyrijuttu oli osuva.  Ja ihan paikallaan: on asioita, joita pitää siis todellakin pohtia. Miksi Kimmo Sasi ei vanhene?
Vampyyrijuttu olisi voinut olla minun päästäni. Julkaisupaikkaa sille tuskin olisi löytynyt, sillä työskentelen kaupunkilehdessä ja maakuntalehdessä. Näkökulma on paikallinen. Tavallinen toimittaja pääsee vallan vahtikoirailemaan vain pienemmissä piireissä.

Pienessä lehdessä pääsee kirjoittamaan monenlaista tekstiä. Parhaat juttuni ovat olleet pilke silmäkulmassa tehtyjä, ei niin vakavalla otteella kirjoitettuja. Käytän mielelläni huumoria ja itseironiaa. Naurattavista jutuista olen saanut eniten positiivista palautetta niin lukijoilta kuin kollegoiltakin. Ihan pokkana ja asiallisena otan palautteen vastaan, vaikka oikeasti se hivelee egoa aika ihanasti: minulle maksetaan palkkaa siitä, että olen hauska!

 

Mietin joskus millaista olisi, jos kirjoittaisi hupatusjuttuja päivittäin. Sellaisia kuin Lehden nettisivuilla, Me Naisten Viikon olennaisissa tai edesmenneessä Pahkasiassa (jota aletaan julkaista taas, jee). Riittäisikö juttua päivästä ja viikosta toiseen, leipääntyisinkö?

Kaupunkilehdessä pääsen joskus toteuttamaan omia ideoitani. Ideointi vaatii kuitenkin jonkin verran luppoaikaa. Päätöntä surfailua netissä, lehtien lukemista. Sellaiseen toivoisi liikenevän aikaa. Mukava rento olo saa aivot toimimaan. Kiire jumittaa mielen.

Usein ideoita tupsahtelee mieleen kesken jonkun semmoisen tekemisen, mikä ei vaadi aivoilta paljoa. Kerran kun ajelimme miehen kanssa autolla, näimme valtavan suuren asfalttikoneen. Ajattelin, että onpa iso laitos. Olin aika innoissani, ja sen jälkeen kaupunkilehdessämme pyöri noin vuoden verran Isot vehkeet -juttusarja, jossa esiteltiin miehiä, joilla oli iso auto, nosturi tai kaivinkone.

Juttusarjaa oli hauska tehdä. Se oli periaatteessa asiallista tekstiä, mutta hain tyyliin miestenlehtityyppistä rehvakkuutta. Kaupunkilehden päätoimittajan kanssa näimme juttusarjassa myös potentiaalisen mahdollisuuden tuottaa monimerkityksellisiä, jopa pikkutuhmia otsikoita.

 

Keskustelen ideoista mielelläni muiden kanssa, mutta aina en pidä sitä tarpeellisena. Ideointipalaverit voivat olla hyödyllisiä, jos tunnelma niissä on rento ja kannustava. Jos virallisessa palaverissa sanotaan, että annapa joku juttuidea, saatan mennä ihan lukkoon. Sitten voin hipsiä myöhemmin päällikön pakeille, että onhan minulla tämmöinenkin ollut mielessä.

Haastattelutilannetta varten valmistaudun etsimällä aiheesta arkistojuttuja ja tekemällä internethakuja. Olen toki joskus joutunut keikoille kylmiltään ilman mitään tietoa mistään. Silloin täytyy vain olla nöyränä ja kysyä, että kerropa ihan alusta.

En useinkaan mieti kysymyksiä etukäteen, vaikka joskus varmaan kannattaisi. En käytä yleensä nauhuriakaan, mutta muistiinpanoja teen aina. Ymmärrän kuulemani paremmin, jos kirjoitan sen ylös.

Nauhurittomuudesta minulla on harmittava kokemus. Haastattelin kunnallispoliitikkoa, joka oli sitten jutun ilmestyttyä haastattelun kulusta eri mieltä. Asia ei ollut mitenkään supermerkittävä, joten en ajatellut tarvitsevani nauhuria.

Haastateltavan kanssa yritän olla rento ja jutusteleva. Siten saan enemmän irti kuin yliasiallisuudella tai ylikriittisellä asenteella. Usein haastateltavani ovat tavallisia ihmisiä, joten mukavan ja luottamuksellisen ilmapiirin luominen on hyväksi. Teinien kanssa kannattaa yrittää löytää yhteinen kieli. Yleensä se löytyy, mutta haastatteluun pitää käyttää aikaa.

Kaupunkilehdessä otan itse myös valokuvat. Yleensä ihmiset eivät mielellään poseeraa kuvissa, mutta saan ihmiset rentoutumaan sähläämällä kameran kanssa. Haen heiltä sääliä ja ymmärrystä, kun olen niin reppana kameran kanssa.

 

Materiaalin keräämisen ja haastattelujen jälkeen alkaa se ahdistavin prosessi eli jutun kirjoittaminen. Ennen kuin voin kirjoittaa riviäkään, minulla täytyy olla päässäni rakenne ja se, miten aloitan kirjoittamisen. Se on oikeasti ankean huono tapa kirjoittaa. Olen kyllä yrittänyt sellaista, että aloitan vain kirjoittamisen jostain kohtaa. Onnistumatta.

Usein tuijotan tyhjää ruutua, ramppaan kahviautomaatilla ja ahdistun. Hämmentävää kyllä, mitä lähempänä deadline on, sitä helpommaksi kirjoittaminen muuttuu ja teksti asettuu kohdalleen itsestään.

Sitten otsikoidaan. Siinä en ole mikään mestari, aika lailla keskiverto. Olen itse otsikkoärsyyntyjä. Melkein mieluummin lukisin selkeän juttua kuvaavan otsikon kuin jonkun pikkunäppärän kahden sanan kryptisen kyhäelmän tyyliin ”Ihan pihalla” jutussa, joka käsittelee ulkoilumuotia.

Juttujani editoidaan aika harvoin. Kaupunkilehdessä semmoiseen ylellisyyteen ei ole resursseja.

Toki luemme työkavereiden kesken juttuja ristiin, mutta editointi ei varsinaisesti kuulu prosessiin. Minun juttuni pitäisi kyllä aina jonkun lukea, sillä niihin jää helposti jo-ku pöljyys, joka harmittaa sitten myöhemmin.

En oikein osaa pukea sanoiksi, miten haluaisin kehittyä kirjoittajana. Ainakin haluaisin joskus tehdä pitempiä juttuja, sillä nykytyössäni tekstit ovat paria-kolmeatuhatta merkkiä.

 

Kuka?

  • Taina Nuutinen-Kallio, 34 vuotta. Asuu Kemissä.
  • Työskentelee puolet työajastaan toimitussihteerinä maakuntalehti Pohjolan Sanomissa ja puolet toimittajana
  • kaupunkilehti Meri-Lapin Helmessä.
  • Tradenomi ja filosofian ylioppilas, pääaineena suomen kieli.
  • Nauttii toimittajan työssä siitä, että oppii koko ajan uutta.

Vinkit

  • Anna persoonasi näkyä tekstissä.
  • Luo rento haastattelutilanne.
  • Ideat löytyvät tyhjistä hetkistä.
  • Ei sen aina tarvitse olla niin vakavaa.

 

Kommentit