Sulje

Empatiaa ja uusia journalismin muotoja: Veera Reko ja Meri Suominen tekevät Satakunnan Kansassa 2020-luvun maakuntajournalismia

Henkilö

Suominen haluaa oman historiansa vuoksi antaa äänen ihmisille, joita ei tavallisesti mediassa näe. Reko juontaa vaalistudioita ja kavahtaa asioiden tekemistä vain siksi, että niin on ennenkin tehty.

LEHDISTÖTILAISUUS

AIKA: 29.9.2021
PAIKKA: Kahvila Solo Porin Puuvillassa
PAIKALLA: Satakunnan Kansan toimittajat Veera Reko ja Meri Suominen
AIHE: Maakunnallinen journalismi, journalismin vaikuttavuus, nuorten lukijoiden tavoittaminen
TARJOLLA: Kahvia, teetä ja keksejä

Kun Veera Reko ja Meri Suominen joitakin vuosia sitten tekivät valinnan ryhtyä toimittajiksi, he tuskin arvasivat, että olisivat vakituisessa palkkatyössä vuonna 2021. Niin negatiivissävytteistä puhe media-alasta esimerkiksi yliopistossa oli.

– Tutkimukset kertoivat, miten hirveä kiire toimituksissa on. Tältä pohjalta toimitustyöstä tuli vähän synkkä kuva, Satakunnan Kansan toimittaja Suominen muistelee porilaisen kahvilan pöydässä.

Samaa sanoo hänen vieressään istuva kollega Reko.

– Lukioaikana kuuli paljon sellaista, että toimittajan työ on epävarmaa: irtisanomisia on paljon ja töitä on vaikea saada.

Suominen aloitti syksyllä 2016 journalistiikan opinnot Tampereen yliopistossa. Hän tuli Satakunnan Kansaan toimitusharjoittelijaksi kesällä 2018, sai säännöllisen kolumnipaikan ja seuraavan kesäpestin jälkeen ttt-sopimuksen, joka muuttui nopeasti lähes täysipäiväiseksi työnteoksi.

Reko puolestaan opiskeli Tampereen yliopistossa sosiaalipsykologiaa ja teki sijaisuuksia kotipaikkakuntansa Säkylän paikallislehdessä Alasatakunnassa. Tammikuussa 2020 hän sai määräaikaisen sopimuksen Satakunnan Kansaan.

Vuosi sitten syksyllä sekä Reko että Suominen vakinaistettiin lehden palvelukseen. Se tuntui hienolta. Suominen jopa mietti, onko asian taustalla jokin jekku.

– Sitä on niin hämmentynyt, että näinkin hyvin voi käydä, hän sanoo.

Sekä Reko että Suominen sanovat valinneensa kaikista vaihtoehdoista ammatikseen juuri journalismin siksi, että se on yhteiskunnallisesti merkittävää ja vaikuttavaa. Myös riippumattomuus on heille tärkeä arvo.

Suominen sanoo, että moni journalistiikankin opiskelija suuntautuu jo varhaisessa vaiheessa viestintäalalle, koska se koetaan turvallisemmaksi vaihtoehdoksi. Hän ei itse kuitenkaan ole kokenut vetoa viestijäksi.

– Journalistina on mahdollisuus lisätä ymmärrystä maailmasta ilman, että on jonkun asialla, Suominen sanoo.

”Journalistina on mahdollisuus lisätä ymmärrystä maailmasta ilman, että on jonkun asialla.”

Rekon ja Suomisen kaltaisista journalisteista on monessa maakuntamediassa pula.

Sen tietää esimerkiksi Satakunnan Kansan toimituspäällikkö Kaisa Ylhäinen. Hän pitää erinomaisena, että lehti on löytänyt kunnianhimoisesti journalismiin suhtautuvia ja näkemyksellisiä paikallisia nuoria.

Ylhäisen mukaan Reko ja Suominen osaavat tehdä sellaista journalismia, jolle on tässä ajassa analytiikankin mukaan kysyntää.

Suominen työskentelee rikos- ja oikeustoimittajana ja kirjoittaa ajankohtaisten oikeusjuttujen lisäksi paljon yhteiskunnan psykososiaalisista ilmiöistä ja ongelmista, kuten mielenterveysongelmista, köyhyydestä ja huono-osaisuudesta.

Reko sanoo Suomisen olevan taitava ja ajatteleva toimittaja, joka myös kirjoittaa todella hyvin. Uutispäällikö Ylhäisen mukaan Suomisella on kyky lähestyä arvostavasti sellaisiakin ihmisiä, joiden elämäntarinat ovat rankkoja.

– Hänelle ne ihmiset eivät ole vain juttujen kohteita, vaan heillä on oma ääni, Ylhäinen sanoo.

Suominen itse sanoo, että häntä motivoi antaa ääni sellaisille ihmisille, jotka eivät ole mediassa säännöllisesti esillä.

Kiinnostus kumpuaa omasta lapsuudesta ja nuoruudesta. Suominen on esimerkiksi kertonut perheensä eläneen vuosia yhteiskunnan tukien varassa niin, että rahat eivät riittäneet kunnolla edes ruokaan.

Pitkässä, lastensuojelua käsittelevässä jutussaan hän avasi lukioaikaista masennustaan sekä sitä, kuinka hänen omakin lapsuudenperheensä oli lastensuojelun asiakkaana.

– Omat kokemukseni ovat sellaisia, että niistä voisi helposti katkeroitua. Mutta itse ajattelen, että kun olen nähnyt elämää useista eri vinkkeleistä, se auttaa paremmin ymmärtämään ihmisiä, joilla on samanlaisia kokemuksia.

Meri Suominen on ryhtymässä tekemään gradua siitä, kuinka toimittajat itse kokevat tarinallisuuden rikosjournalismissa. Hän sanoo, että asiaan liittyy paljon eettistä pohdintaa, eivätkä ratkaisut ole yksiselitteisiä.

Uutistoimituksessa työskentelevä Rekokin liputtaa moniäänisen journalismin puolesta ja lisää, että maakuntalehdessä myös paikallisuus on tärkeä arvo.

– Olen itse satakuntalainen ja koen, että tässä tehdään työtä myös satakuntalaisille. Mutta vaikka ollaan paikallisia, voidaan kertoa myös valtakunnallisista ja maailmanlaajuisista ilmiöistä.

Suominen kuvailee Rekoa kunnianhimoiseksi ja empaattiseksi toimittajaksi, joka miettii juttujensa vaikutuksia niiden kohtei­-
siin pidemmällekin kuin vain julkaisuhetkeen.

Reko on jutuissaan käsitellyt esimerkiksi muuttoliikettä ja sitä, mitä seuraa siitä, että nuoret miehet jäävät maaseudulle mutta nuoret naiset lähtevät.

Viime vuonna Reko haastatteli Tinderissä lukuisia satakuntalaisia sinkkuja. Tuloksena oli juttukokonaisuus, jossa päästiin syvälle maakunnan miesten ja naisten yksinäisyyteen sen sijaan, että olisi pinnallisesti vain esitelty Tinder iäkkäämmille maakuntalehden lukijoille.

Uutispäällikkö Ylhäisen mukaan Reko on kiinnostunut erityisesti siitä, miten nuorten ja nuorten aikuisten ääni kuuluu yhteiskunnassa, ja lisäksi hänellä on kyky nähdä rakenteita, joita on syytä kyseenalaistaa.

Samanlaisella näkemyksellisellä, rakentavalla otteella Reko puuttuu Ylhäisen mukaan myös siihen, miten vaikkapa omassa työyhteisössä toimitaan.

– Viimeksi tänään aamulla hän kyseenalaisti koko henkilökunnan foorumilla toimituksen johdon antamaa kirjallista palautetta, koska siellä oli hänen mielestään epäonnistunut sanavalinta.

Reko on miettinyt, että juttujen kiinnostavuus voi usein riippua siitä, pystyykö ihminen elämänvaiheessaan samaistumaan sen teemoihin. Ikä on tässä usein toissijainen asia.

– En koe, että minun pitäisi kirjoittaa erityisesti nuorille, mutta tykkään kuitenkin kirjoittaa aiheista, jotka kiinnostavat nuoria.

Suominen taas on rikostoimittajuuden kautta automaattisesti lähellä yhteiskunnallista keskustelua esimerkiksi nuorten pahoinvoinnista. Hänestä päälleliimattu nuorten tavoitteleminen ei kuitenkaan ole järkevää.

– Minusta nuoria pitää päästää ääneen, heidän luokseen pitää mennä ja tarjota tilaisuuksia puhua, eikä vain miettiä niin, että tehtäisiinkö nyt juttu nuorten uudesta somealustasta, Suominen sanoo.

Veera Reko on jutuissaan selvittänyt muun muassa Satakunnan sisäisen muuttoliikkeen syitä ja seurauksia sekä sitä, miten Tinderin deittailukulttuuri näkyy maakunnassa.

Arkinen työ on osoittanut Rekolle ja Suomiselle, että vuosia sitten kuullut pahimmat kauhuskenaariot toimitusten nykypäivän raadollisesta arjesta eivät aivan pidä paikkaansa.

Rekon ja Suomisen työpisteet ovat vierekkäin ja he pallottelevat usein ideoita ja valmiita tekstejä. Molemmat kehuvat Satakunnan Kansan toimitusta.

– Minusta toimituksessa on yhteisöllinen ilmapiiri. Vaikka on oltu etänä, aamupalavereista välittyy tunne, että ollaan samaa porukkaa, Suominen sanoo.

Toimitus on toisaalta sopivan pieni, jotta on mahdollisuus kokeilla monipuolisesti ja joustavasti eri asioita.

Toisaalta resursseja on sen verran, että kaikkien juttujen ei ole valmistuttava päivässä. Esimerkiksi Suominen voi noin joka toinen viikko valmistella isompaa ilmiöjuttua, kun hänen rikostoimittajatyöparinsa ja mentorinsa Tomi Tuomi hoitaa ajankohtaiset oikeusjutut.

– Aika harvoin ideoita on torpattu. Kun osaa perustella, miksi jokin vähän erikoisempikin asia on tärkeä, ideat menevät hyvin läpi, Suominen kertoo.

– Ja kun on huomattu, että tällaiset jutut myös kiinnostavat lukijoita, saa mahdollisuuden tehdä niitä useamminkin, Reko jatkaa.

Analytiikasta juttujen toimivuutta seurataan nimenomaan sillä kulmalla, kuinka paljon ne tuovat uusia tilauksia. Työn tulokset ovat siis konkreettisemmin mitattavissa kuin takavuosina. Tuoko se paineita?

– Tietynlaisia paineita kyllä, mutta se on asia, jonka kanssa pitää elää. Itse pidän sitä motivaatiotekijänä, joka nykyään kuuluu journalismiin, Suominen sanoo.

”Tavoite on tulla lähelle ihmistä eikä tehdä asioita vain sen takia, että niin pitää tehdä.”

Reko sanoo, että Satakunnan Kansa ei ole jäänyt kiinni menneisyyteen, vaan on onnistunut monipuolistumaan ja -kanavaistumaan nykyaikaisella tavalla. Lehti tekee esimerkiksi podcasteja, live-lähetyksiä eri tapahtumista ja myös aiempaa enemmän aikakauslehtityyppistä paikallista sisältöä, joissa mennään syvälle paikallisiin ilmiöihin ja ihmisten elämään.

Reko itse oli keväällä juontamassa Satakunnan Kansan kuntavaalistudiota. Se oli kuin Ylen perinteinen valtakunnallinen vaalistudio, mutta maakunnallisessa kontekstissa: ehdokkaita haastateltiin videoyhteyksillä ympäri maakuntaa, ääntenlaskennan edistymistä seurattiin reaaliajassa ja välillä käytiin seuraamassa toimituksen kiihkeää uutistunnelmaa.

– Sellaista sisältöä ei ollut meillä koskaan ennen tehty. Ja sen rinnalla seuraavan päivän printtilehti kertoi tärkeimmät uutiset kuntavaaleista, Reko sanoo.

– On tärkeää kokeilla uusia tekemisen tapoja eikä tyytyä siihen, mitä on aina ennenkin tehty.

Satakunnan Kansassa on karsittu rutiininomaista kuntauutisointia ja keskitytty enemmän kiinnostaviin ilmiöihin.

Suominen sanoo, että juttujen tekemistä voi nyt lähestyä kokonaisvaltaisemmin kuin aiemmin. Otsikon, kuvan ja tekstin lisäksi digikerrontaan voi kuulua esimerkiksi videoita ja muita tilkkeitä, jotka rikastavat kerrontaa.

– Tämä voi olla pääkaupunkiseudun medioissa itsestäänselvyys, mutta ei meillä vielä muutama vuosi sitten ollut niin paljon tällaista, Suominen sanoo.

Veera Rekon mielestä olennaisinta on miettiä sitä, kenelle juttuja tehdään. Hän muistuttaa, että maakuntalehden elinehtona on mennä ihminen edellä.

– Tavoite on tulla lähelle ihmisiä eikä tehdä asioita vain sen takia, että niin pitää tehdä.

Tilaa Suomen Lehdistön uutiskirje. Tilaa Suomen Lehdistö.

Kommentit