Ilmastonmuutos on – ja tulee olemaan – monen sukupolven merkittävimpiä yhteiskunnallisia kysymyksiä. Syynä on ilmaston lämpeneminen mutta myös ilmastotoimista käytävä poliittinen kamppailu.
Viime aikoina on ollut havaittavissa, kuinka herkästi kysymyksen ilmastotoimista voi sytyttää julkisella näyttämöllä. Riittää esimerkiksi, että Ylen päätoimittaja toivoo enemmän juttuja ilmastonmuutoksen epäilijöistä.
Ilmastonmuutoksen politisoituessa sanoista ja määritelmistä tulee entistä tärkeämpiä, sillä sanat määrittelevät ilmiötä ja sitä, miten ilmiöstä ylipäätään voidaan puhua.
Suomen Kuvalehden marraskuisen jutun mukaan ilmastodenialismi on tutkijoiden käyttämä kattotermi, joka huomioi erilaiset kieltämisen muodot: denialisti voi kieltää ilmaston lämpenemisen, ihmisen roolin siinä tai sen, että ilmastonmuutoksella olisi vakavia seurauksia.
Tällainen määrittely on ymmärrettävä, mutta rasitteena on se, että nimitys koetaan erityisen leimaavana. Keskustelusta tulee mahdotonta, jos liian suuri joukko kokee keskustelun pelisäännöt epäreiluiksi.
Ilmastonmuutosta hillitseviä toimia vastustavat haluaisivat yhä useammin, että heitä kutsuttaisiin realisteiksi.
”Mitä realismia liittyy siihen, että kerää tietonsa vaihtoehtoisista lähteistä, vastustaa tieteellistä konsensusta ja puhuu aktiivisesti ”ilmastohömpästä”?”
Realismi tarkoittaa karkeasti ulkoisen todellisuuden todenmukaista kuvaamista tai asiantilan hyväksymistä ja toimintaa sen mukaisesti. On perusteltua kysyä, mitä realismia liittyy siihen, että kerää tietonsa vaihtoehtoisista lähteistä, vastustaa tieteellistä konsensusta ja puhuu aktiivisesti ”ilmastohömpästä” tai ”ilmastohysteriasta”.
Olisiko ”ilmastonmuutoksen epäilijä” tai skeptikko sitten sopiva nimitys? Ongelmana on, että epäilijä nostaa toimijan helposti jalustalle. Ideaalitilanteessa epäilijöillä on tilaa tieteen kentällä, mutta julkisessa keskustelussa epäilyä ei enää aseteta tunnustetun asiantuntijatiedon rinnalle.
Keskustelijoiden määrittelyä vaikeuttavat poliittisten intohimojen ohella taustalla vaikuttavat erilaiset poliittiset strategiat. Pyrkimyksenä voi olla esimerkiksi hiljentää toinen osapuoli. Toisaalta ilmastonmuutostoimien vastustajien tiedetään kopioineen tupakkateollisuuden vuosikymmenten mittaan hioman toimintatavan: onnistuminen ei tarkoita debatin voittamista, vaan epävarmuuden lisäämistä, faktojen hämärtämistä ja keskustelun siirtämistä.
Journalismin näkökulmasta olisi tärkeää, että käytetyt nimitykset olisivat riittävän laajasti hyväksyttyjä, riittävän tarkkoja ja yleisiä sekä ymmärrettäviä ja totuudenmukaisia. Osa näistä tavoitteista on jännitteisiä, eikä niiden ratkaisu ole yksinkertaista.
Ilmastokysymyksen kohdalla on olennaista tarkastella, miten ilmastotoimia vastustetaan. Tullakseen tunnustetuksi ”kansallismieliseltä ilmastopolitiikalta” pitäisi vaatia näyttöjä ja perusteluita tieteen kiistämisen tai ilmastonmuutoksen epä-älyllisen vähättelyn sijaan – ihan niin kuin muillakin politiikkasektoreilla.
Yksi esimerkki sanojen merkityksestä ja maalitolppien siirtämisestä on, kuinka sateenvarjokäsite ”maahanmuuttokriittisyys” on lyönyt läpi 2010-luvulla. Journalismin totuudenmukaisuuden vaatimuksen näkökulmasta olisi vahinko, jos ”ilmastorealistit” onnistuisivat samassa.
