Kun vallanpitäjät juopottelevat, tulee herkästi sanomista.
Media-alaa on maaliskuussa kuohuttanut Aamulehden vastaavan päätoimittajan Jussi Tuulensuun eroon johtanut tapahtumasarja. Hän osallistui todistetusti tuhdissa humalassa Tampereen yliopiston journalistiikan, kuvajournalismin ja visuaalisen journalismin ainejärjestö Vostokin vuosijuhlaan.
Aamulehti oli tapahtuman yhteistyökumppani, ja juhlapuheessaan Tuulensuu kehotti opiskelijoita hakemaan lehteen töihin.
Myöhemmin illalla sanat, imago ja teot eivät enää kohdanneet. Tuulensuu käyttäytyi epäasiallisesti muun muassa koskettelemalla osaa juhlavieraista sopimattomasti
Noin puolitoista vuorokautta myöhemmin hän ilmoitti jättävänsä tehtävänsä Aamulehdessä.
Tuulensuu ei yltänyt reagointinopeudessa aivan samaan kuin Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Kaius Niemi marraskuussa. Niemi erosi tehtävästään alle kuusi tuntia sen jälkeen, kun oli väitetysti törmäillyt autollaan humalassa Sanoman parkkihallissa.
”Tuulensuu ei yltänyt reagointinopeudessa aivan samaan kuin Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Kaius Niemi marraskuussa.”
Päätoimittajien tekoja ei ole syytä puolustella, ja heidän johtopäätöksensä olivat ainoita oikeita. Typeryyksien jälkeen seuraukset voi sentään yrittää hoitaa mahdollisimman suoraselkäisesti, vaikka Tuulensuu vielä sunnuntaina esittikin tietämätöntä vuosijuhlan tapahtumista.
Journalismin parissa toimivat ymmärtävät, että olisi tekopyhää yrittää epäasiallisuuksien jälkeen roikkua asemassa, jossa vaaditaan poikkeuksellisen kovaa luottamusta paitsi kollegoilta myös yleisöltä.
Tuulensuun tapaus kertoo tervetulleesta kulttuurinmuutoksesta suhtautumisessa häirintään.
Erityisen huomion ansaitsee ainejärjestö Vostokin toiminta. Se ei kiirehtinyt julkisuuteen spekuloimaan päätoimittajan käytöksellä ensiuutisten tultua julki vaan halusi kerätä juhlijoilta lisää ja tarkempia tietoja asiasta.
Kun aineistoa oli riittävästi, järjestö julkaisi perustellun lausunnon tapahtumista, niiden vaikutuksista ja toivotuista seurauksista.
Nollatoleranssi häirintään tai lupaukset turvallisemmasta tilasta jäisivät sanahelinäksi, jos ei olisi kanavia ja rakenteita, joiden kautta asiattomuuksista voi ilmoittaa ja joissa niitä varmasti käsitellään.
On epäilemättä piinallista nähdä valtahierarkiassa ylempänä olevan toimivan tavalla, joka vaatisi puuttumista, mutta luontevia tapoja ja reittejä asiasta ilmoittamiseen ei ole.