Sulje

 Maria Lassila-Merisalo

Aaltoliikettä

Maria Lassila-Merisalo tutkii globaalia innovaatiojournalismia Jyväskylän yliopistossa viestintätieteiden laitoksella. Hänen väitöskirjansa käsitteli suomalaista kaunokirjallista journalismia.

Satakunta vuotta sitten amerikkalaiset journalistit harjoittivat neutraalia ja objektiivista tiedonvälitystä, kun eurooppalaiset kollegansa kirjoittivat lehtijuttujaan vielä usein sivutoimisesti ja ajatuksiltaan suuntaan tai toiseen kallellaan.

Nyt osat näyttävät vaihtuneen. Meillä professionaali ja objektiivinen tiedonvälitys on suhteellisen nuori ilmiö, emmekä ole halukkaita tinkimään siitä. Yhdysvalloissa taas kymmenet tuhannet irtisanotut toimittajat tekevät journalismia sivutoimisesti, esimerkiksi bloggaamalla analyyttisia – ja mielipiteellisiä – asiantuntijaposteja.

Matti Apunen esitti syyskuisessa Helsingin Sanomien kolumnissaan, että toimittajien puoluekannat pitäisi julkistaa. Ehdotus tyrmättiin melko laajasti, ja keskustelussa takerruttiin väärään asiaan: puhuttiin staattisen pysyvistä puoluekannoista, jollainen harvalla ihmisellä on. Loikkivathan ne poliitikotkin.

Apusen aiemmin luotsaama Aamulehti ohitti epäolennaisen debatin ja selvitti toimittajiensa puoluesidonnaisuutta kysymällä viime vaalien äänestyspäätöksiä, niin kuin kaiken kansan gallupeissakin tehdään. Kysely tehtiin yhden työvuoron aikana, joskin valitettavasti vain noin puolet vastasi. Päälliköt saatiin yllätettyä vastauksien vihreydellä.

Kyselyä kommentoineet alan ihmiset pitivät sitä muun muassa ”hauskana” ja vastauksia ”missikisamaisina”. Eräs voisi teettää kyselyn toimituksessaan vain omaa uteliaisuuttaan tyydyttääkseen.

Kielto keskustella juttuprosesseista ja näkökulmista sosiaalisessa mediassa on tietyissä tilanteissa vallan ymmärrettävä ohje, mutta toisaalta hienoisessa ristiriidassa esimerkiksi crowdsourcingin idean kanssa.

 

Samoihin aikoihin kun Aamulehti avasi puolet kaapeistaan lukijoille, Helsingin Sanomat pani pönkkää oven eteen. Talossa annettiin ohjeistus sosiaalisen median käyttöön.

Kielto keskustella juttuprosesseista ja näkökulmista sosiaalisessa mediassa on tietyissä tilanteissa vallan ymmärrettävä ohje, mutta toisaalta hienoisessa ristiriidassa esimerkiksi crowdsourcingin idean kanssa.

Toimittajia myös kehotetaan olemaan hyvin pidättyväisiä Facebookin tuki- ja kannatusryhmiin liittymisessä. Ja silti samaan hengenvetoon todetaan, että toimittajien on tärkeää käyttää sosiaalista mediaa luontevasti.

Ole siinä sitten luonteva, kun synkeä pilvi leijailee työpisteen yllä alituisena muistutuksena siitä, että omia mielipiteitä ei auta paljastaa.

Eikö muuten ole lievää kaksinaismoralismia siinä, että sama lehti on kannattanut julkisesti esimerkiksi Euroopan Unioniin liittymistä?

 

Poliitikkojen sidonnaisuuksia on seurattu niin pahalla silmällä, että edustuksellisen demokratian periaate tuntuu päässeen unohtumaan. Sen ideana on, että ihminen äänestää sellaista henkilöä, jonka katsoo parhaiten edustavan itseään ja omia näkemyksiään. Sidokset ovat koko poliittisen järjestelmämme ydintä.

Jos politiikka yritetään irrottaa kaikista siteistä, se irtoaa samalla myös yhteiskunnasta ja koko poliittinen järjestelmä muuttuu joksikin muuksi.

Sama pätee journalismiin. Jos journalismi ja sen tekijät yritetään lokeroida erilleen yhteiskunnasta, journalismi menettää otteensa yhteiskunnallisesta todellisuudesta eikä pysty enää kuvaamaan sitä.

Mitä merkitystä journalismilla silloin on?

Kommentit