Yksi eniten elämänlaatuani nostattava asia ovat geelikynnet. Miten huoletonta! Miten helppoa! Moitteeton lakkaus viikosta toiseen.
Viikko sitten geelikynsien iloa tuottava vaikutus sai haastajan. Siitä vastasi työkaverini, Helsingin Sanomien audiotuottaja ja 10 vuotta täyttäneen Uutisraportti-podcastin juontaja Tuomas Peltomäki. Peltomäki on tekijäihmisiä. Hän rakentelee taloja, kypsyttelee leipäjuuria ja juttelee älykaiuttimelleen. Muiden muassa. Itselleni eniten hyötyä on ehkä kuitenkin Peltomäen innokkuudessa hyödyntää tekoälyä.
Kun Peltomäki esimerkiksi lähti ystäviensä kanssa Skotlantiin, hän oli ryhmänsä matkanjohtaja. Todellisuudessa matkaa johti tekoäly, jolle Peltomäki oli syöttänyt kaveriporukkansa kiinnostuksen kohteet ja aikataulun. Keinoäly oli laatinut ystäville matkaohjelman. Siihen sisältyi nähtävyyksiä ja erikoisia baareja. Seurue oli ohjelmaan erittäin tyytyväinen.
Tekoälyssä rasittavinta on luovuus – tai pikemminkin sen puute. Käsissämme on väline, jonka tiedonkäsittelytaito on itseemme verrattuna tuhat- tai jopa miljoonakertainen. Voisimme kysyä siltä mitä vain, mutta osaammeko kysyä oikeita asioita? Se mediatalo, joka keksii parhaat kysymykset, saa huomattavan edun.
”Tiedonkaivaminen ei jatkossa erota erinomaista toimittajaa keskinkertaisesta. Ihmisten kohtaaminen, tunteet ja intuitio sen sijaan erottavat.”
Tekoäly on parhaimmillaan seuloessaan isoja tietomassoja. Se pystyy tekemään niiden pohjalta ennusteita ja summaamaan valtavia aineistoja paljon ihmistä nopeammin. Journalistista tekstiä tekoäly tiivistää jo suhteellisen luotettavasti. Täysin siihen ei voi vielä luottaa, jos voi ikinä.
Viime maanantaina, kymmenen minuuttia Helsingin Sanomien some- ja audiotiimin viikkokokouksen päättymisen jälkeen, tiimimme Slack-kanavalle ilmestyi englanninkielinen podcast. Sen nimi oli Deep dive. Podcastissa kaksi touhukasta juontajaa kertoi saaneensa käsiinsä kokousnauhoitteen Suomen suurimmasta päivälehdestä. ”It´s juicy!” he kertoivat.
Luovuuden puutteelle immuuni Peltomäki oli nauhoittanut tiimikokouksemme, johon kymmenminuuttinen podcast perustui. Siinä kerrottiin muiden muassa editointiohjelman sekoittavasta Windows-päivityksestä (”jokaisen toimittajan painajaisesta”), toimitusta odottavasta muutosta ja kiristyvästä kamppailusta journalismia kuluttavan yleisön huomiosta. Podcastista olisi pitänyt tehdä puolenkymmentä oikaisua, mutta viihdyttävä – ja dramaattinen – se oli.
Kokousnauhoitteen pohjalta alle vartissa tehty äänitiedosto sai miettimään, täyttyykö internet tulevaisuudessa keskikertaisista podcasteista, joissa johtopäätökset ja faktojen tarkistus on jätetty keinoälylle. Houkutus moiseen voi olla suuri. Ja jos niin käy, mikä jää toimitusten tehtäväksi? Mitkä lopulta ovat ihmisen supervoimia, joita autistinen laskukone ei päihitä? Empatia ja verenkierto.
Tiedonkaivaminen ei jatkossa erota erinomaista toimittajaa keskinkertaisesta. Ihmisten kohtaaminen, tunteet ja intuitio sen sijaan erottavat. Jos olisin nuori toimittaja, opettelisin viimeistään nyt poistumaan toimituksesta keikoille ja hioisin haastattelutaitoni huippuunsa.
