Suomalaiset uutismediayhtiöt ovat kohtalaisia uudistujia mutta eivät rohkeita edelläkävijöitä.
Tällaiseen johtopäätöksen ovat tulleet Jyväskylän yliopiston journalistiikan professori Mikko Villi ja Helsingin yliopiston viestinnän dosentti Nando Malmelin. He ovat tänä vuonna tutkineet uutismediayritysten uudistumiskykyä Media-alan tutkimussäätiön rahoittamassa hankkeessa. Alkuvuonna he haastattelivat viisi suomalaista päätoimittajaa ja viisi toimitusjohtajaa tai liiketoimintajohtajaa. Tämän lisäksi he ovat käyneet Japanissa ja Koreassa haastattelemassa sikäläisiä mediajohtajia.
Päähuomio on, että suomalaiset mediatalot ovat digitalisaatiossa pitkällä eikä digitransformaatiota nähdä enää minään määräaikaisena projektina vaan pysyvänä kehityksen tilana. Toisaalta yllättävää on, että Suomea moninkertaisesti isommilla mediamarkkinoilla, teknologisesta kehityksestään tunnetuissa Aasian maissa, sanomalehtien digikehitys on suurelta osin alkutekijöissään.
Esimerkiksi Japanissa maan suurinta lehteä Yomiuri Shimbunia ei voi tilata diginä ilman printtitilausta. Koreassa taas ilmaiset uutisaggregaattisivustot ovat niin suosittuja, että ne estävät sanomalehtiä kehittämästä digitaalisiin tilauksiin perustuvaa liiketoimintaa. Maassa vain yhdellä sanomalehdellä on tällä hetkellä maksullinen digitilaus.
”Jos luopuminen alkaa vasta sitten, kun on pakko luopua, ollaan usein muutama askel myöhässä.”
Suomalaisissakin mediayrityksissä on edelleen paljon perinteisestä liiketoiminnasta kumpuavia ajattelumalleja, jotka estävät uudistumista. Moni yritys on niin kiinnittynyt tämänhetkisten bisnestavoitteiden saavuttamiseen, että aikaa ja energiaa ei jää vanhojen mallien ja myyttien kyseenalaistamiselle ja uudelle ajattelulle.
– Vaatii rohkeutta ja riskinottokykyä luopua vanhasta. Jos luopuminen alkaa vasta sitten, kun on pakko luopua, ollaan usein muutama askel myöhässä, Malmelin sanoo.
Villi käyttää tilanteesta tutkimuksellisia termejä ”strateginen ajelehtiminen” ja ”hitaasti epäonnistuminen”. Molemmissa ajatus on, että vanhan liiketoiminnan kuihtumista pyritään hidastamaan, mutta uuteen ei panosteta riittävästi.
– Se ei ole mikään voittava strategia, Villi sanoo.
Tästä syystä mediataloissa pitäisi omaksua ennemmin piilaaksomainen ”eteenpäin epäonnistumisen” strategia, jossa yritys voisi ottaa riskejä ja epäonnistuakin, mutta se johtaisi silti asioiden menemiseen oikeaan suuntaan.
Millä mittareilla uudistumista pitäisi sitten mitata? Perinteinen mittari on tietenkin digitilaajien määrä, mikä kertoo, kuinka nopeasti liiketoiminta muuttuu paperisesta sähköiseksi. Toinen on liiketoiminnan kannattavuus. Villi oli mukana tekemässä tänä vuonna julkaistua tutkimusta, jossa vertailtiin Suomen, Ruotsin ja Norjan mediayhtiöiden kannattavuuksia. Kävi ilmi, että suomalaiset mediatalot ovat suorien mediatukien puutteesta huolimatta keskimäärin kannattavampia kuin naapurimaissa. Niillä pitäisi siis ainakin teoriassa olla rahkeita myös investoida uuteen.
Innovaatioita kannattaisi Villin mielestä edistää tarvittaessa vaikka osinkojen maksamisen kustannuksella, koska kyse on median pitkän aikavälin menestyksestä.
– Kilpailu tiivistyy koko ajan, ja se ei varmasti tule vähenemään, mihin kaikkeen kuluttajat voivat aikaansa ja rahaansa tulevaisuudessa käyttää, hän sanoo.
Malmelin puolestaan sanoo, että yrityksen kannattavuus on tietenkin tarpeellinen pohja investoinneille. Uudistumisvaiheessa ei kuitenkaan voi jäädä tuijottamaan edellisen kvartaalin tai tilikauden lukuja, vaan on kyettävä luomaan tulevaisuuden menestystä luotaavia mittareita. Uudistumisen onnistumiseksi määritettyjä tavoitteita on myös seurattava kaiken aikaa.
– Jos niitä ei seurata, seuraa organisatorinen inertia eli se voima, joka kaikissa organisaatioissa on ja joka pyrkii pitämään sitä laivaa samassa vanhassa suunnassa, Malmelin sanoo.
Hän arvioi, että suomalaisissa mediataloissa osataan kyllä asettaa tavoitteita ja seurata mittareita. Malmelinin ja Villin tekemissä haastatteluissa suomalaiset mediajohtajat olivat innostuneita ja tulevaisuudenuskoisia ja heidän yhtiöillään oli melko selkeät tulevaisuusstrategiat.
– Strateginen johtaminen on olosuhteet ymmärtävää ja tiedostavaa. Mutta onko se riittävän rohkeaa, siitä en ole ihan varma, Malmelin pohtii.
Yksi Villin ja Malmelinin merkittävä havainto on, kuinka tärkeään osaan journalismi nousee mediajohtajien haastatteluissa. Medialiiketoiminnan tulevaisuutta voisi rakentaa monella eri tavalla, mutta haastattelujen perusteella journalismi on Malmelinin mielestä jopa ”idealistisen optimistisesti” mukana johtajien puheissa kaikissa kolmessa maassa. Journalismista puhutaan paitsi yhteiskunnallisena voimana myös liiketoiminnan kivijalkana.
”Analytiikan merkitys ja numerojohtaminen on mennyt monessa toimituksessa ehkä vähän överiksi.”
Villi ja Malmelin sanovat, että uudistumista helpottaisi, jos mediatalojen sisällä olisi mahdollista toimia yrittäjämäisesti eli kokeilla uutta matalalla kynnyksellä. Toinen kysymys on, onko varsinkaan tiukalle vedetyn uutiskoneen syövereissä eli toimituksissa mahdollisuutta pohtia uusia juttuja ja asioiden tekemistä vanhoja kaavoja toistamatta.
Kyse ei ole siitä, etteivätkö toimittajat olisi innostuneita. Päinvastoin Villi ja Malmelin arvioivat, että nykypäivän toimittajat ovat valmiita muutokseen ja ymmärtävät mediatalouden lainalaisuuksia.
Mutta onko mediataloissa ja ennen kaikkea toimituksissa riittävästi luovan johtamisen osaamista eli ihmisiä, jotka kannustavat ja inspiroivat uudenlaisiin ideoihin?
– Ala tarvitsee edelläkävijöitä, ajatusjohtajia ja innovaattoreita, jotta se on elinkelpoinen ja voimakas myös tulevaisuudessa, Malmelin sanoo.
Hyvä esimerkki uudenlaisesta ajattelusta löytyy läheltä. Tanskalaisen Zetlandin tuella Suomessa aloittanut Uusi Juttu -media kuvaa Villin ja Malmelinin mielestä yrittäjämäistä asennetta ja vanhojen toimintamallien kyseenalaistamisesta, vaikka sen liikeidea perustuukin ennen kaikkea journalismiin.
– Analytiikan merkitys ja numerojohtaminen on mennyt monessa toimituksessa ehkä vähän överiksi. Tässä halutaan mennä oma uutisnenä edellä ja rakentaa jonkinlaista yhteisöllisyyttä, Villi tiivistää.
Kriitikot tietenkin jo huutavat, että helppohan se on tutkijan diojen takaa huudella. Villi kuitenkin huomauttaa, että jos media-alalla työskentelemisestä nouseva mielikuva on tehdasmainen puurtaminen, on jo tästä syystä johdon mietittävä, onko media ylipäätään ala, johon luovat ihmiset haluavat tulla jatkossa töihin.
