Jos olisin saanut parikin euroa joka kerta, kun olen kuullut journalismin kilpailevan ihmisten ajasta Netflixin kanssa, voisin varmaan tilata HBL:n viikonloppuprintin.
Vertauksen vetovoima lienee siinä, että olemme paremmin huvitettuja kuin koskaan, eikä se ole ollut journalismille hyväksi. Mutta kuten bisnespuhe usein, fraasia ei ole ihan loppuun asti ajateltu. Karkeasti ottaen väite on tietenkin totta. Journalismi kilpailee ihmisten ajasta Netflixin kanssa siinä missä jumppaamisen, saunomisen tai nukkumisenkin kanssa.
Sen sijaan journalistisen medialiiketoiminnan ja Netflixin vertaaminen jättää ikävän jälkimaun. Oikeastaan journalismin ei missään tilanteessa pitäisi kilpailla Netflixin kanssa. Jos niin tekee, päätyy väärään sarjaan väärällä taktiikalla eikä voi kuin hävitä.
Tuoreessa talvinumerossaan amerikkalainen kirjallisuuslehti n+1 julkaisi perusteellisen tutkivan artikkelin Netflixin liiketoimintamallin historiasta.
Lehden johtopäätös on tyly. Mitä vähemmän ihmiset katsovat Netflixiä, sen paremmin palvelu menestyy. Netflix on alkanut luoda elokuvaa, jossa elokuvalla ei ole väliä. Video pyörii ruudulla sohvalla, bussissa ja vessassa, mutta ei odota itseensä keskityttävän millään lailla.
Ajat, jolloin Netflix halusi oikeasti mullistaa tv-draaman, ovat jääneet taakse. Vuotuiset Oscar-täkyt ovat julkisuustempauksia, joilla yhtiö esittää vakavaa elokuvatoimijaa. Parhaiten eetos tiivistyy kuitenkin sen omaan elokuvatuotantoon. Tyypilliset Netflix-elokuvat laskelmoivat aiheensa suurimpien nimittäjien mukaan. Viikosta toiseen ne kopioivat toistensa muotoa, kerrontatapoja ja kaavoja. Ylipäänsä ne näyttävät ja tuntuvat samoilta, väliäkö sillä, koska ne ”vetävät”.
Suoratoistopalveluiden logiikassa korostuu tunneohjaus. Jokaiseen olotilaan löytyy räätälöity ”sisältö”.
Katsojamäärät ovat ainakin Netflixin itsensä ilmoittamina massiivisia – televisio pysyy kyllä auki muun elämän ohessa – mutta kuten ohjaaja Quentin Tarantino asian muotoilee: Netflixin elokuvat eivät ole olemassa ”zeitgeistissä tai oikeastaan muutenkaan.”
”Journalismille riittää hyvin, jos se saa parikin kymmentä keskittyneintä ja arvokkainta minuuttia lukijaltaan joka päivä.”
Mediatutkija Andrew deWaard painottaa viime vuonna julkaistussa kirjassaan Derivative Media bisnesmallien vaikutusta lopputuotteisiin. Hänestä on mahtava spinnaus väittää, että luvut todistavat yleisön haluavan huonoa ja tyhmää, kun heidän kysyntäänsä manipuloidaan enenevissä määrin tarjontapuolen algoritmeillä.
Syntyy noidankehä kohti derivatiivisia, ideattomia ja itseääntoistavia mediatuotteita, joiden menestystä pomoporras juhlii.
Pohjimmiltaan kyse on määrällisten ja laadullisten kriteereiden ristivedosta, kuten analytiikkakeskustelussa laajemminkin.
Netflix on valinnut ensimmäiset ja ruuvannut ne äärimmilleen: sen mallilla ja periaatteilla saa tuntitolkulla aivot pehmentävää toljotusta, mutta kovia lukuja.
Journalismi on historiallisesti toiminut täsmälleen päinvastoin: uskonut aktiiviseen ja fiksuun kansalaiseen. Sitä uskoa on vaalittu tarjoamalla pieniä, tärkeitä ja rituaalinomaisia hetkiä.
Paperisen Hesarin niskojen jako sunnuntaiaamuna perheen kesken, Tv-uutiset kello puoli yhdeksän. Viikkolehden noutaminen postilaatikosta ja iltapäiväkahvi sen äärellä.
Erinomaisia tuotteita, koska ne tarjoavat merkitystä – viihdejätit kun myyvät merkityksettömyyttä. Journalismille riittää hyvin, jos se saa parikin kymmentä keskittyneintä ja arvokkainta minuuttia lukijaltaan joka päivä eikä aiheuta pettymyksiä.
Kaikesta lopusta ajasta Netflix kannattaa jättää kilpailemaan keskenään.
