Tilaa Uutiskirje!

Testamenttini Suomen podcast-kansalle

Podcast-tuotantoyhtiö Jaksomedia raivasi tietä muille, kasvoi ja rämpi suossa viimeiset puolitoista vuottaan. Toimitusjohtaja Olli Sulopuisto kertoo, mitä oikein tapahtui.

Hitaat

Vaikein hetki tuli kymmenen minuuttia ennen h-hetkeä. Maanantain viikkokokous starttaisi kello 9.30 ja silloin kertoisin työntekijöille, että lomautukset alkavat nyt. Käteni hikosivat, syke kohosi. 

Oli maanantai 28. elokuuta 2023.  

Pyöritin helsinkiläistä podcastien tuotantoyhtiötä nimeltään Jaksomedia, joka oli ehtinyt kasvaa reilun 600 000 euron liikevaihtoon ja jossa lomautushetkellä työskenteli lisäkseni viisi ihmistä. 

Koska olimme hybridifirma jo ennen kuin korona teki siitä trendikästä – äänivelhomme tekivät useimmat työpäivänsä kotistudioissaan – minun piti kertoa muutamalle paikallaolijalle ja muutamalle etäkokoukseen osallistujalle, että kenkää ei tule, mutta palkanmaksu lakkaa kohta. 

Koska työntekijät, joista jokaista olin ollut palkkaamassa, ovat fiksua väkeä, he suhtautuivat asiaan rauhallisesti. Paskalta tuntuu, mutta kyllähän me tätä jo keväällä aavisteltiin, sanoi joku. Luulen että juuri heidän reaktionsa sai jännitykseni laukeamaan. 

Päätös oli tehty, nyt pitäisi enää selvitä seurausten kanssa eli saada firma takaisin jaloilleen. Se olisi vaikea mutta mahdollinen tehtävä. Ei onnistunut. 

”Alku oli jännittävää, ainakin näin nostalgialasit silmillä.”

Aloitimme Jaksomedian yhdessä Veera Luoma-ahon kanssa vuonna 2016. Aluksi sen nimi oli Toimitus Sulopuisto & Luoma-aho, mutta haluan korostaa, että sukunimien järjestys oli Veeran siunaama. 

Ajatuksena oli, että myymme journalistisin taidoin tehtyjä tekstejä muualle kuin sanoma- ja aikakauslehtiin. Sisältömarkkinointia, siis, mutta jotenkin… parempaa. Pian kävi ilmi, että ainakin meidän taidoillamme ja verkostoillamme tekstimuotoisten juttujen myyminen kalliilla oli huono konsepti. Sen sijaan podcastit tuntuivat kiinnostavan asiakkaita. 

Ei niidenkään kaupittelu helppoa ollut, mutta koska myimme podcasteja kokonainen tuotantokausi kerrallaan sen sijaan, että olisimme tarjonneet parin kolmen tekstiartikkelin pakettia, tuli podcasteista kerralla monen tuhannen euron laskutus. 

Alku oli jännittävää, ainakin näin nostalgialasit silmillä. Minulla on tallessa ruutukaappaus Veeran lähettämistä Messenger-viesteistä:  

“Kirjasinm liideihin: Matti Apunen/EVA”  

“OMG”  

“Olisi mielettömän hauskaa tehdä sen kanssa podcastia” 

Lähestyimme EVA:a ja saimme audienssin. Apunen kuunteli kärsivällisesti poukkoilevaa myyntipuhettamme. Kun lähdimme pois EVA:n toimistolta, poskeni punoittivat. Olinko puhunut juuri yli tunnin ihan täyttä potaskaa vai osasimmeko oikeasti perustella, miksi jonkun pitäisi käyttää budjettiaan podcastien tekemiseen? 

Ensimmäinen Apunen-podcastin jakso ilmestyi marraskuussa 2016. Reilut sata jaksoa tuota sarjaa ja sen perillisiä myöhemmin voin sanoa, että myyntipuheissa oli tarpeeksi järkeä. Podcasteista tuli hyviä, niitä on kuunneltu mukavan paljon ja ne toimivat hyvänä referenssinä, kun myöhemmin lähestyimme muita mahdollisia asiakkaita. 

Joissain piireissä Olli Sulopuistoa alettiin kutsua podcast-keisariksi suuren podcast-vuoden 2016 paikkeilla.

Jaksomedia hyötyi siitä, että meillä kävi ajoituksen kanssa hyvä tuuri. Podcasteihin olin tutustunut ensin kuuntelijana vuosia ennen yhtiön käynnistämistä ja sen jälkeen myös amatööritekijänä. 

Uhon taso oli riittävä. Kun joulukuussa 2015 Aino Frilander haastatteli minua Hesarin juttuun, se alkoi sitaatilla “2016 on podcastien vuosi Suomessa, ja jos ei muuten, niin siksi, että minä päätän niin”. Kuulen tästä edelleen säännöllisesti kuittailua – ja hyvä niin! Samoihin aikoihin taidettiin myös keksiä, että minua voisi kutsua podcast-keisariksi. Kuninkaan titteli tuntui väärältä, keisari sopivammalta. Kuka kissan brändäisi, ellei kissa itse? 

Jaksomedia oli suomalaisista podcast-tuotantoyhtiöistä uskoakseni ensimmäinen. Radiofreelancereita on toki ollut pitkään. Mutta oliko yrityksiä, jotka olisivat työllistäneet useita ihmisiä ja joilla olisi ollut asiakkaina muitakin kuin Yle? Pian tuli muitakin: keväällä 2017 perustettiin sittemmin Asennemedian kanssa yhdistynyt Wecast ja Suomen Podcastmedia, joten hajurako ei ollut iso mutta riittävä. 

Jaksomediakin oli kasvuyritys, vaikka liikevaihtomme ei piirtänyt jääkiekkomailan muotoista käyrää. Kasvuyritys tarkoittaa tässä sitä, että aloimme tehdä sellaisia asioita, joita muut eivät aiemmin olleet Suomessa tehneet. Fiinisti sanottuna raivasimme tietä, realistisemmin kuvattuna kokeilimme kiivetä perse edellä puuhun ja hakata päätä seinään. Välillä molempia samaan aikaan, mikä vaatii jo kohtalaisia akrobaatin taitoja. 

Miten paljon podcastista voi laskuttaa? Millainen tuotantoprosessi tarvitaan ja millaisella tietokoneohjelmalla sitä seurataan? Kuinka paljon jakson tekemiseen menee aikaa? Miten päin mikrofoni asetetaan telineeseen? 

Kaiken tuon pystyi opettelemaan. Itse asiassa yksi parhaista puolista yrittäjyydessä on minusta ollut se, että asiakkaita voi laskuttaa siitä, kun opettelee tekemään uusia asioita. Eikä muodollista koulutusta podcastien tekemiseen olisi tuolloin edes voinut saada Suomessa, joten harrastus oli hyvä pohja liiketoiminnalle.  

Olen usein ajatellut, että jos kaltaiseni keskiverto vipeltäjä pystyy rakentamaan uudella toimialalla toimivan yrityksen, niin siihen pystyy kuka tahansa.

”Yksi parhaista puolista yrittäjyydessä on minusta ollut se, että asiakkaita voi laskuttaa siitä, kun opettelee tekemään uusia asioita.”

Tällaiset kertomukset on tapana kertoa niin, että menestys on seurausta yrittäjän neroudesta ja vastoinkäymiset joko sattumaa tai epäoikeudenmukaista kohtelua. Tällä kertaa syypää löytyy selfiekamerasta, etenkin kun Veera oli lähtenyt Helsingin Sanomiin alkuvuodesta 2021. 

Alkuvuosi 2023 näytti mielestäni yrityksen talouden valossa normaalilta ja kun katsoin loppukesän tilannetta, arvelin että pankkitilin saldo kävisi hetkellisesti matalalla, koska kesäloman aikana ei tule tuloja (asiakkaat lomailevat) mutta tulee menoja (työntekijät lomailevat). Analyysi ei vain pitänyt paikkaansa. 

Mistä kyykkäys johtui? Ei koronasta, paitsi enintään epäsuorasti. Korona oli ollut yhtiömme liiketoiminnalle jopa hyödyksi, koska kun livetapahtumia peruttiin, moni asiakas keksi kokeilla podcastien tilaamista. Vuonna 2022 alkoi Ukrainan sota, mikä yhdessä koronarahan loppumisen kanssa viimeistään painoi yleisen talouskehityksen pakkasen puolelle, mutta meille tulevissa tilauksissa se näkyi vasta seuraavana vuonna. Kilpailua tuli koko ajan lisää ja voitimme entistä harvemman kilpailutuksen. 

Oli siinä muutakin. Päätimme investoida isompaan toimitilaan alkuvuodesta 2022, tai varmaankin pitäisi sanoa “päätin investoida”. Neuvottelimme pitkän, viisivuotisen vuokrasopimuksen. Oliko se hyvä idea? Tuolloisen strategian valossa kyllä, koska tarvitsimme lisää kapasiteettia ja jos siihenastista kasvukäyrää olisi ollut uskominen, pian voisi tulla ahdasta sielläkin.

Joten: maanantaina elokuussa 2023 tulin viikkopalaveriin kädet kylmässä hiessä kertomaan työntekijöille, että nyt pitää säästää.  

Kun vaikeudet alkoivat, Jaksomedialla oli Sulopuiston lisäksi viisi työntekijää.

Seuraava syksy oli sitkuttelua. Minä tiputin oman palkkani nollaan. Käsittämättömän hyvän onnen ansiosta sain apurahoja tietokirjan tekemiseen. Sijoitin firmaan lisää omaa rahaa, ettei se menisi nurin saman tien. Niitä euroja en tule saamaan koskaan takaisin, mutta olen sen kanssa sinut. Hätiköity teko, mutta harkittu riski. 

Yrityksessä valoja pitivät päällä tuotantopäällikkö Emil Johansson ja head of sound Juha Jaakkola, jotka venyivät paljon enempään kuin mitä kukaan voi työntekijöiltään pyytää. Hallituksen jäsenet Markus Leikola ja Elina Yrjölä-Suhonen olivat suureksi avuksi, koska minun ensimmäiset reaktioni olivat: 1) NYT SE ON KAIKKI LOPPU! 2) pitäisikö ajaa firma itse konkurssiin? 

Teimme hallituksen kanssa suunnitelmia siitä, miten Jaksomedia voisi jatkaa toimintaansa. Kyselimme, olisiko yritykselle halukkaita ostajia ja muutamia keskusteluja käytiin sen verran pitkälle, että tein Google Slides -esityksen siitä, miten yrityksestä tulee taas voitollinen. Irtisanomisia olisi seurannut joka tapauksessa. 

Kuuluisan sanonnan mukaan konkurssit tapahtuvat kahdella tavalla: ensin hitaasti ja sitten nopeasti. Jos aiemmin firman pankkitilillä oli ollut rahaa parin kolmen kuukauden kulujen maksamiseen, nyt sitä oli alle kuukaudeksi. Myyntilaskujen maksuaikojen venymiset tai äkilliset henkilöstökulut saattoivat heilauttaa venettä pahasti, niin pahasti että se hörppäisi vettä ja vajoaisi pohjaan. Tuotantoja oli sovittuna, mutta ne olivat kaikki jossain tulevaisuudessa tai siltä ainakin tuntui. Hiljaisimpina kuukausina emme tainneet lähettää yhtään laskua asiakkaille. 

Piti yrittää sekä säästää että hankkia lisää rahaa. Otin yhteyttä vuokranantajaan, kerroin tilanteen ja pyysin selvittämään mahdollisuuksia vuokrasopimuksen muuttamiseksi. Ei onnistunut. Maksoin rahaa ulkopuoliselle myyntipalvelulle, joka buukkasi etäpalavereita mahdollisten uusien asiakkaiden kanssa. Tapaamisia tuli, mutta yhtään kauppaa ei syntynyt. 

”Kilpailua tuli koko ajan lisää ja voitimme entistä harvemman kilpailutuksen.”

Joulukuussa 2023 tuijotin firman taloustilanteesta kertovia Excel-tiedostoja ja olin varma, että rahat loppuvat. Kuin ihmeen kaupalla selvisimme kuitenkin vielä seuraavan vuoden puolelle, jossa olikin jo valmiiksi muutama tilaus odottelemassa. 

Kevät oli toivon aikaa. Lomautukset päättyivät, teimme podcasteja, yritykseen tuli sisään rahaa. 

Kesä sen sijaan oli toivoton. Siihen mennessä alkoi näyttää, ettei ulospääsyä ole. Elokuussa sain 1,5 kuukauden mittaisen työkyvyttömyysdiagnoosin ja siinä rytäkässä meni tietokirjakin, tosin yhteisymmärryksessä kustantajan kanssa. Enhän minä voinut väittää, että olisin voinut edistää sitä tuossa kunnossa. Onneksi meillä oli työterveyssopimus, joka kattoi myös yrittäjän lääkärikulut. 

Tässä vaiheessa olin valmis lyömään hanskat tiskiin heti ja käynnistämään konkurssimenettelyn itse. Hallitus sai puhuttua minut pois partaalta ja teimme uuden suunnitelman siitä, miten firman toiminta ajetaan hallitusti alas. Tehdään jo sovitut keikat loppuun ja irtisanon ihmiset sitä mukaa, kun työt vähenevät, mutta kaikille kerrotaan tilanne jo etukäteen. Ei enää yllätyksiä. Kerroin tilanteesta työntekijöille ja asiakkaille, joista useimmat suhtautuivat asiaan erittäin myötätuntoisesti. 

Tässä vaiheessa soittelin viranomaisten neuvoviin puhelimiin ja edunvalvontajärjestön juristille. Kysyin mitä yrittäjän ei ainakaan pidä tehdä, jos näyttää siltä että yritys on pian menossa nurin. (Juristit ovat aiemmin kehuneet meitä siitä, että otamme yhteyttä ennen kuin ongelmat ovat ehtineet realisoitua. Suosittelen tätä käytäntöä lämpimästi!) 

Viimeiset podcastit teimme joulukuussa ja vihoviimeinen musiikkiraportti lähti Ylelle tammikuussa. Vielä kerran minulla kävi ilmiömäinen tuuri, sillä joulukuussa 2024 saimme tiedon siitä, että Koneen Säätiö myönsi tutkimushankkeellemme rahoituksen. Minulla on siis apurahatutkijan hommia vuodeksi tiedossa. 

Olli Sulopuisto ei aio enää tehdä podcasteja, työkseen.

Sanoinko jo, että hyvän tuurin merkitystä ei voi liikaa korostaa? 

Vuokranantaja esitti viime viikolla sopimuksen katkaisemista, mutta ehdotus oli katkeransuloinen, koska se tuli monta kuukautta liian myöhään. Työntekijät oli irtisanottu, asiakkuudet lopetettu, kalustoakin jo myyty.  

Mutta jos kaikki menee tästä eteenpäin suunnitellusti, ei minulla ole vara valittaa. Saatan jopa harkita uuden yrityksen perustamista, kunhan vain ensin saan hyvän idean ja löydän yhtiökumppanin. 

Sitä paitsi en ajattele Jaksomedian lopun tarkoittavan, etteikö podcasteja voisi tehdä ihan oikeana bisneksenä. Koko podcast-alan isoin trendi on videon viekoitteleva kutsu, mikä ei ikinä ollut meidän vahvuutemme. Monella kilpailijalla on ollut rankka vuosi, mutta ne ovat yhä pystyssä. Myös osa entisistä työntekijöistämme on jatkamassa. Pienemmillä kustannuksilla ja sopiviin aiheisiin keskittymällä ennustan heille hyvää!  

Podcasteja tuskin työkseni enää teen, mitä nyt Koneen Säätiön hankkeessa lupasimme sellaisen tuottaa ja tietysti harrastuksena puuhastelemani Vikasietotila… mutta jos niitä ei lasketa, niin ei enää! 

Sillä vielä kerran korviini kantautuu tuon hiljaisen podcaststudion mystinen kutsu. Nöyränä, kiitollisena ja yksinäisenä vaellan sinne nyt vastatuulessa viimeisen kerran takaisin, polvistun, myönnän tappioni ja pyydän sielulleni rauhaa. 

Lisää aiheesta

Lehtiarkisto

Tilaa uutiskirje

Varmista, että pysyt kärryillä, ja tilaa Suomen Lehdistön uutiskirje. Viikoittaisessa kirjeessä kerromme media-alan uusista kokeiluista, hyvistä käytännöistä, ilmiöistä ja sen, missä nyt mennään.

Podcast