Viime syksynä Loimaan Lehteen tuli juttuvinkki. Se koski Varsinais-Suomen hyvinvointialueen eli Varhan kotihoidon henkilöstölle Loimaalla järjestettyä koulutusta. Moni hoitaja oli kokenut tilaisuuden epäasialliseksi ja ahdistavaksi.
Loimaan Lehden toimittaja Sari Holappa tarttui aiheeseen, haastatteli koulutukseen osallistuneita hoitajia, pääluottamusmiestä ja työsuojeluvaltuutettua. Kävi ilmi, että kouluttaja oli puhunut hoitajille aggressiivisella ja uhkaavalla tyylillä muun muassa siitä, miten pienetkin virheet työssä saattavat johtaa irtisanomiseen. Tilaisuuden seurauksena peräti kymmenkunta hoitajaa jäi voimakkaan stressireaktion vuoksi sairauslomalle.
Holappa yritti juttuaan varten tavoitella myös koulutuksen pitäjää sekä kotihoidon aluevastaavaa. He eivät halunneet kommentoida asiaa.
Hyvinvointialueen ylemmältä portaalta kysymykset pyydettiin sähköpostitse, ja Holappa lähetti 19 täsmällistä kysymystä koulutuksesta. Vastaukseksi tuli ympäripyöreä viesti, jossa ei vastattu kysymyksiin konkreettisesti. Myöskään koulutukseen liittyviä hankintapäätöksiä ei toimitettu Holapalle tietopyynnöstä huolimatta.
Kun juttu lopulta 10. lokakuuta julkaistiin, sitä siteerattiin muun muassa Helsingin Sanomissa, Ilta-Sanomissa ja Turun Sanomissa. Seuraavana päivänä Varha lähetti STT:n tiedotejakelun kautta tiedotteen, jossa annettiin ymmärtää median antaneen työyhteisön tilanteesta virheellisen kuvan.
Loimaan Lehden päätoimittaja Kati Uusitalo kirjoitti seuraavalla viikolla pääkirjoituksen, jossa vaadittiin Varhaa lopettamaan vihjailut ja yksilöimään jutun virheet. Lopulta viestintäjohtaja halusi tavata Uusitalon ja Varha pyysi toimintaansa anteeksi.
”Vahvasti tuntuu siltä, että paikalliset työntekijät eivät saa tai uskalla kommentoida.”
Loimaan Lehden tapauksessa on paljon hyvinvointialueiden toiminnalle tyypillisiä piirteitä. Asian vahvistaa Paikallislehtien päätoimittajayhdistyksen puheenjohtaja, Ylöjärven Uutisten päätoimittaja Ville Mäkinen. Hän kysyi tätä juttua varten päätoimittajakollegoilta kokemuksia tiedonsaannista hyvinvointialueilta ja sai runsaasti viestejä ympäri Suomen – lähes poikkeuksetta negatiivisia kokemuksia.
Päällimmäiset ongelmat liittyvät siihen, että asioita kommentoivat lähinnä hyvinvointialueiden johtavat viranhaltijat. He eivät tunne kunnolla pienten paikkakuntien olosuhteita.
Myös oikeiden haastateltavien löytämiseen kuluu runsaasti aikaa, kun toimittajia pallotellaan henkilöltä toiselle.
– Ja vastauksia saatetaan kierrättää useiden portaiden kautta, mikä hidastaa journalistista prosessia, Mäkinen sanoo.
– Luottamushenkilöiltä vastauksia saa kohtalaisen hyvin, mutta viranhaltijapuolelta ja työntekijöiltä se on vaikeampaa.
Mäkisen mukaan ongelmat liittyvät nimenomaan hyvinvointialueiden aloittamiseen vuoden 2023 alussa.
Suomen Lehdistö pyysi tätä juttua varten nähtäväksi kaikkien Suomen 21:n hyvinvointialueen viestintästrategiat. Isossa osassa niistä puhutaan ”avoimesta” ja ”tasapuolisesta” viestinnästä. Useammassa viestintäohjeessa myös annetaan ymmärtää, että se ihminen, joka asiasta parhaiten tietää, voi antaa kommentteja medialle. Päätoimittajien mukaan tämä ei kuitenkaan näytä toteutuvan.
– Vahvasti tuntuu siltä, että paikalliset työntekijät eivät saa tai uskalla kommentoida, Mäkinen toteaa.
– Irtisanotut tai irtisanoutuneet työntekijät kyllä puhuvat.

Aleksi Koski on tutkinut Jyväskylän yliopistossa yhdessä Heikki Kuutin ja Markus Mykkäsen kanssa muun muassa ongelmia, joita viranomaisten vastaamisessa tietopyyntöihin on. Häntä ongelmat hyvinvointialueiden viestinnässä ja median tiedonsaannissa eivät yllätä.
– Sosiaali- ja terveyspuolella ei oikein ymmärretä julkisuuslakia, Koski tiivistää.
Historiallisesti syynä on Kosken mukaan se, että potilastiedot ovat tarkkaan suojattuja tietoja, joista säädetään erillislailla potilastietojen käsittelystä. Tästä syystä sote-puolella saatetaan olla varovaisia kertomaan julkisuuteen muitakaan tietoja, vaikka ne eivät olisi salassa pidettäviä.
Toiseksi syyksi tietojen saamisen nihkeyteen Koski näkee sen, että kun rakennetaan uusia organisaatioita, joissa palveluita tuottavat myös yksityiset yritykset, ei aidosti edes tiedetä, miltä osin julkisuuslaki näitä koskee. Koski muistuttaa, että julkisuuslaki tarjoaa kuitenkin tehdasasetuksen, jonka perusteella lähtökohtaisesti kaikki viranomaisten asiakirjat ovat julkisia. Lain mukaan sen yksikön, joka käsittelee tietoa, pitäisi myös kertoa siitä, jos muuta ei ole sisäisellä hallintosäännöllä säädetty.
Koski sanoo, että julkisuuslakiin sisältyy tiedonantovelvollisuus. Vaikka jostakin asiasta ei olisi olemassa virallisia asiakirjoja mutta se on yhteiskunnallisesti merkittävä, viranomaisella voi olla lain mukainen velvollisuus antaa tieto esimerkiksi medialle. Näin ollen, jos esimerkiksi paikallisen terveydenhuollon yksikön asioista ei saa tietoa avoimesti tai kommentointivastuu on sälytetty ylätasolle, kyse voi olla lain rikkomisesta. Tällaisista tapauksista voisi Kosken mukaan olla paikallaan kannella oikeusasiamiehelle tai oikeuskanslerille.
Erityisesti hyvinvointialueiden kaltaisten suurorganisaatioiden käynnistysvaiheissa, joissa viestinnän rutiineja ja tapoja vielä haetaan, olisi Kosken mukaan tärkeä saada valitusten ja kanteluiden kautta etukäteistapauksia, joihin vedota jatkossa.
Koski sanoo, että Suomessa on vahvasti tapana pitää organisaation omassa hallinnassa, mitä tietoa kerrotaan.
– Siten ikään kuin varmistetaan se, ettei ulos mene sellaista tietoa, joka tulee itsellekin uutisena.
Kyse voi olla maineenhallinnasta mutta myös ”todellisuudenhallinnasta” siten, että halutaan varmistaa, ettei kylillä puhuta asioista, joista itse ei tiedetä mitään.
– Siihen voi liittyä myös hierarkkisuutta siitä, kenen kuuluu olla esillä ja kuka on pomo.

Loimaan Lehden toimittajan Holapan mukaan tietojen saaminen ja haastateltavien löytäminen sote-aiheisiin on huomattavasti aiempaa vaikeampaa hyvinvointialueiden aloitettua. Esimerkiksi henkilöstön yhteystietoja ei ole enää aiempaan tapaan nähtävillä.
– Ennen tiedettiin suoraan, kenelle soittaa terveyskeskukseen tai sairaalaan. Nyt Varhan myötä on yksi ylilääkäri, johon ottaa yhteyttä, eivätkä esimerkiksi terveyskeskuslääkärit tai hoitajat ollenkaan enää kommentoi, Holappa sanoo.
Tilanne haittaa ennen kaikkea lukijoiden eli paikallisten sote-palveluiden käyttäjien palvelemista.
– Me tuotamme paikallista tietoa, ja se on monelle syy tilata paikallislehteä. Nyt ihmisiä ei saa kiinni tai he istuvat jossain muualla.
Päätoimittaja Uusitalo sanoo, että korona-aikana lehti myönsi avoimen viestinnän merkiksi Antti-patsaan Loimaan terveyskeskuksen väelle, joka kertoi ajantasaisesti terveystilanteesta paikkakunnalla.
– On surullista, että tällaisia hyviä käytäntöjä on mennyt roskikseen, koska työntekijät eivät enää tiedä, mitä voivat kertoa, Uusitalo sanoo viitaten hyvinvointialueen käytäntöön keskittää viestintää yhä harvemmille ihmisille.
”Sosiaali- ja terveyspuolella ei oikein ymmärretä julkisuuslakia.”
Uusitalo sanoo, että esimerkiksi Varhan viestintäyksikön toiminnasta sinällään hänellä ei ole valittamista. Viestijät kyllä vastaavat kysymyksiin ja etsivät oikeat asiantuntijat. Ongelma on se, että aiemmin lehti pystyi itsekin etsimään ja valikoimaan sopivat asiantuntijat. Viranhaltijoiden yleinen suhtautuminen tuntuu myös olevan, että media etsii hyvinvointialueista lähinnä negatiivista kirjoitettavaa.
– Sehän ei ole koko totuus. Mehän haluaisimme tehdä vaikka minkälaisia juttuja, jos se ei olisi aina kauhean hankalaa.
Uusitalo arvioi, että koulutustilaisuudesta kertoneella uutisella ja sen jälkipyykillä ei ole ollut vaikutuksia siihen, miten avoimesti hyvinvointialue viestii. Sen sijaan lukijat ovat aktivoituneet, ja vinkkejä epäkohdista tulee edelleen säännöllisesti.
– Ihmiset haluavat selvyyttä hyvinvointialueiden palveluihin, ja ilmassa on sellaista, että hyvinvointialueisiin ei oikein luoteta. Minusta tuntuu, että tämä johtuu vähän myös alueista itsestään.
Varhan viestintäsuunnitelmassa korostetaan avointa ja läpinäkyvää viestintää ja todetaan, että ”autamme toimittajia työssään, vaikka näkökulma olisikin kriittinen”.
Varhan viestintäjohtaja Maria Roos korostaa vielä erikseen puhelinhaastattelussa, että medialle pitäisi kommentoida sen työntekijän tai viranhaltijan, joka kulloisestakin asiasta vastaa ja siitä parhaiten tietää. Jos näin ei ole esimerkiksi Loimaan Lehden tapauksessa ollut, Roos pitää asiaa valitettavana.
– Niin meillä täällä Varhassa kuin varmasti monilla muillakin organisaatioilla tehtävänä on kannustaa henkilöstöä viestimään aktiivisesti, Roos sanoo.
Hän viittaa myös Varhan suureen kokoon – 23 000 työntekijää ja 30 erilaista taustaorganisaatiota – ja sanoo, että viestintäkulttuurissa on edelleen paljon kehitettävää, vaikka hyvinvointialue onkin ollut toiminnassa jo parin vuoden ajan. Esimerkiksi yhteystietojen löytämistä verkkopalvelusta on pyritty helpottamaan hakutoimintoja parantamalla.
