Helsingin Mustikkamaalla on kaksi ulkokuntosalia. Pienemmällä niistä on vain neljä laitetta, joista yksi on penkkipunnerruslaite. Hyvin usein salille mennessä tuo laite on käytössä ja kolme muuta eivät. Varsinkin miehet treenaavat laitteella rintalihaksiaan, vaikka erityisen voimakkaita rintalihaksia ei tarvita oikein mihinkään.
Viime aikoina olen alkanut ajatella, että ehkä samoin on myös sellaisen ideointilihaksen laita, jota olen itsekin käynyt harjoittamaan journalistisissa töissä parikymmentä vuotta sitten.
Työurani ajan olen tehnyt lähes yksinomaan lehtiä, jotka ovat päivittäisen uutisvirran ulkopuolella. Featurelehtiä, joiden kymmenet sivut ovat kerran kuukaudessa ammottaneet tyhjyyttään. Toisin sanoen: juttuja on täytynyt ideoida ilman jatkuvaa tiedotetulvaa, viikkolistoja ja esimerkiksi kunnallispolitiikan aikatauluja.
Aikoinaan idea oli jonkin ajankohtaisen aiheen antaminen kirjoittajalle, jonka omaan historiaan aihe tavalla tai toisella kuului tai jonka kirjoitustyyli toisi juttuun jotain erityistä. Yrittäjän ja myyntimiehen poika Juha Itkonen sai kirjoittaa pitkän artikkelin kaupan digimurroksesta ja sanankäytössään runsas kirjailija Mikko Rimminen Suomen lyhyimmästä kadusta Helsingin Kruununhaassa. Kun Juha Mieto oli tilannut ravintolassa kolme pippuripihviä ja vielä hankkinut leveämmän lumikolan kuin kellään, teimme jutun, jossa yritimme saada Miedon tekemään maltillisia, arkisen kokoisia asioita. Saman kokoisia kuin muut.
Näitä ideoita kannatteli kaksi asiaa. Ne kaikki ilmestyivät printtilehdissä, joka konseptina antaa selkänojan ja kontekstin idealle: brändi ja nimi kannessa on lukuohje, lukija tietää, millaisia juttuja kansien välissä voi olla. Toinen kannattelija oli analytiikan puuttuminen. Kahden ensimmäisen esimerkin aikana sitä ei ollut olemassa, Juha Miedon kohdalla siitä ei välitetty.
Analytiikan ajattelu olisi torpannut hankkeet alkuunsa. Kukaan tekijöistä tai artikkeleihin haastatelluista ei ollut laajojen yleisöjen somevaikuttaja, joka olisi voinut jakaa juttua seuraajilleen. Ei ollut muutostarinaa, jossa päähenkilö parantuu tai oivaltaa jotain, joka muuttaa hänen elämänsä suunnan. Seksiäkään ei ollut. Kaiken lisäksi jutut olivat hyvin pitkiä.
”Vaikka ideointi on jo muuttunut paljon, sen täytyy alan paineissa muuttua vielä lisää.”
Moisia juttuja on turha haikailla. Ajat ovat toiset ja siksi myös ideoiminen. Niin mukavaa kuin olisikin miettiä juttuja, joissa olisi jokin kierre, analytiikka osoittaa usein, että kierrepallo sopi paremmin tennikseen kuin artikkeliin, jonka on usein vielä myytävä itsensä sosiaalisen median virrassa vain otsikollaan.
Ilman muuta journalismi on yhä luova ala, mutta tuo luovuus voi olla nykyisin enemmän uudenlaista uutisnenää ja kehtaamista kuin yllättävien palasten yhdistelemistä toisiinsa. Sen oivaltamista, että tämäkin tapaus liittyy tähän nyt puhuttavaan ilmiöön tai tähän aiheeseen, joka on tavannut meillä lukijoita kiinnostaa. Tai että tällaisella käsittelyllä siitä saisi sellaisen. Jo nopeuden vaatimus pakottaa juttuihin uutismaisuutta, joka muuttaa myös ideoimista.
Vaikka ideointi on jo muuttunut paljon, sen täytyy alan paineissa muuttua vielä lisää.
Kuulin syksyllä lukiolaisista, joiden tunneilla kävi toimittajia kertomassa jutuistaan. Enemmän kuin itse juttu, lukiolaisia kiinnosti kuulemma aina toimittajan kertoma tarina jutunteosta. Totta kai kiinnosti, olihan muoto, ihminen kertomassa tarinaansa, paljon lähempänä heille tuttuja formaatteja kuin pitkä teksti. Eikä ikähaitarin toinenkaan pää ole mikään helppo nakki. Kun oman alueen lehteä ei enää tulekaan joka päivä, ei saman tai toisen lehden puhelinsovellusta oteta automaattisesti tilalle.
Molemmat esimerkit liittyvät enemmän tapoihin kuluttaa journalismia kuin itse juttuihin. Varmuudella se on suunta, jonne ideoinnin on mentävä, jutuiksi kutsuttujen laatikoiden ulkopuolelle, tapoihin ja tarpeisiin. Ehkä vaatii takavuosien featuremaailmasta tuttua toisin tekemistä, yllättäviltä tuntuvien asioiden yhdistämistä toisiinsa, ennen kuin yleisöä voidaan käydä palvelemaan digiajan praktisuudella.
